Iivo Niskanen voitti Sotshissa olympiakultaa yhdessä Sami Jauhojärven kanssa. Seuraavana syksynä hän voitti heti maailmancupin avauksessa maailmancupin osakilpailun.
Siitä syntyi hänen kohdalleen käsite "Messias". Siis suomalaisen hiihdon messias. Hän, joka nostaa suomalaiset miehet jälleen siihen menestykseen ja kunniaan, joka meille olosuhteiden ja mahtavien perinteiden takia kuuluukin.
Odotukset olivat kauden alkaessa siis korkealla. Mutta vastoin kaikkia odotuksia suomalainen miesten hiihto onkin ottanut pitkän askelen taaksepäin ja rämpinyt toden teolla. Esimerkiksi viime viikonloppuna miesten yhdistelmähiihdossa paras miehemme oli Sami Jauhojärvi sijalla 38 ja muut suomalaiset sijoilla 59 ja 69.
Suomalaisen mieshiihdon Lillehammerin mahalaskun täydensi viesti. Siinä Suomi sijoittui 14:ksi muun muassa neljän norjalaisjoukkueen ja kahden venäläisjoukkueen jälkeen. Edellä olivat myös esimerkiksi Kanada ja USA.
Toki miehemme pärjäsivät Rukalla omassa maailmancupin osalkilpailussamme vähän paremmin, mutta kokonaisuus on silti yhtä heikko kuin heti Lahden käryjen jälkeen, jolloin suomalaisesta hiihdosta katosivat lähes kaikki sen aikaiset huiput. Messiasta siis tarvitaan.
Tämän päivän uutinen raottaa onneksi ovea valoisammalle tulevaisuudelle. Kaksinkertainen MM-hiihtojen mitalisti Matti "Happo" Heikkinen nimittäin palaa maailmancup-sirkukseen loukkaantumisensa jälkeen ensi viikolla Davosissa.
Vielä ei kuitenkaan ole aika olettaa yönmustan tilanteen muuttumista auringonpaisteeksi. Heikkisen toipuminen vaatii aikansa, mutta siitä huolimatta häneltä voi jo nyt odottaa Davosista parempaa suoritusta kuin muilta suomalaisilta - onhan hän ainoa huippuhiihtäjistämme, joka kykenee vapaalla hiihtotavalla kansainväliseen vauhtiin.
Davosiin lienee matkalla myös Messias-Niskanen. Vaikka hänen vahvuutensa ovatkin enemmän perinteisen hiihdossa kuin vapaalla, näytti Rukan kilpailu myös Iivon luistelutekniikan kehittyneen mikäli mies vain pysyy ladulla.
Kaikkiaan Davosista lienee odotettavissa siis kaksi suomalaissijoitusta maailmacupin pisteille. Norjalaiset tullevat 30 kilometrin matkalla olemaan kuitenkin minuuttikaupalla suomalaisten edellä - tosin myös kaikkien muiden.
Voisi ajatella, ettei tätä etumatkaa onnistuta mitenkään kuromaan umpeen yhden talven aikana. Ehkä meidän on siis oltava tyytyväisiä siitä, että kyseessä on hiihdon välivuosi, jonka panoksena ovat "vain" maailmancupin voitto ja yksittäiset kilpailut sekä tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana Tour de Skin kokonaiskilpailu.
Mutta toisaalta urheilu ei olisi urheilua, eikä kukaan seuraisi sitä, mikäli voimasuhteissa ei tapahtuisi muutoksia ja jopa yllätyksiä. Ehkäpä suomalaiset vain ovat olleet alkukauden harjoittelusta jäykkinä ja suksihuolto retuperällä. Ja norjalaiset vastaavasti kovan keskinäisen kilpailunsa takia hakeneet iskukyvyn jo alkukaudesta, jotta he ylipäänsä voisivat varmistaa paikkansa maailmancup-sirkuksessa.
Varmaa tässä vaiheessa on ainoastaan se, että Tour de Ski antaa vastauksia loppukauden voimasuhteista. Se on kauden päätapahtuma, ja siihen lienevät kaikki kynnelle kykenevät tähdänneet myös kuntonsa. Samalla näemme sen, mikä on suomalaisten miesten valmius kohdata Lahden MM-hiihdot seuraavana talvena 2017.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Amatöörien puuhastelua
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sami Jauhojärvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sami Jauhojärvi. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. joulukuuta 2015
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Amatöörien puuhastelua
Tätä kirjoitettaessa on kilpailtu ensimmäinen päivä Otepäässä maailmancupin sprinteissä ja Vantaalla Suomen cupin viesteissä. Eilen jo vuoden 2013 MM-hiihdoissa kahdeksanneksi väläyttänyt Toni Ketelä nousi maailman parhaiden joukossa palkintopallille, kun taas norjalaisia viikko sitten kyykyttänyt Matti Heikkinen osoittautui parhaaksi, mutta ei ylivoimaiseksi, kotimaisten kilpakumppaniensa joukossa.
En tällä kertaa kuitenkaan kirjoita huippuhiihdosta, sillä silmiini osui pieni uutinen pohjoisesta Karugin kylästä Tornion kaupungissa. Sen mukaan kylässä järjestetään viikottain karkkihiihdot lapsille, joita osallistuu kilpailuihin parhaimmillaan yli puolen sataa.
Lukema on melkoinen, kun huomioidaan Karungin kylän koko: siellähän asuu vain noin 650 asukasta. Jos koko 22000 asukkaan Tornion kaupungissa lapset hiihtäisivät samalla innolla, osallituisi kaupungin lastenhiihtoihin lähes 1700 lasta. Tai miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudulla lähes 80000 toisistaan suksilla mittaa ottavaa keskenkasvuista.
Näin ei kuitenkaan ole. Pääkaupunkiseudun lastenhiihtojen suhteen menestyksellisimmän hiihtoseuran, Espoon Hiihtoseuran, järjestämiin lasten hiihtokilpailuihin näyttäisi osallistuvan sadan ja kahdensadan välillä oleva hiihtäjämäärä. Muut pääkaupunkiseudun seurat saavat yhteensä liikkeelle hiukan vähemmän pikkuhiihtäjiä.
Hienoa työtä tämäkin, mutta ei varmasti koko pääkaupunkiseudun lahjakkuuspotentiaalia keräävää. Ainakin lajien välinen kilpailu vie osansa sillä etenkin joukkuelajit houkuttelevat. Ja ehkäpä Helsingin seudun kiireinen elämänrytmi aiheuttaa puutetta myös vapaaehtoisista.
Mutta kyllä Karungin kylässäkin on muiden lajien aiheuttamaa kilpailua, sillä Tornion kokoisessa kaupungissa myös joukkuelajiseurat toimivat tehokkaasti. Niinpä karunkilaisten lasten innostus liittyy epäilemättä erityisesti paikallisten hiihtoihmisten aktiivisuuteen.
Vasta aika kuitenkin näyttää, kuinka moni Karungin karkkihiihtoihin osallistuvista lapsista valitsee kilpahiihdon omaksi lajikseen ja päättää katsoa mihin omat kyvyt riittävät. Toisaalta ainakaan lähiseutujen esikuvasta se ei liene kiinni. Onhan toinen vuoden urheilija eli olympiavoittaja Sami Jauhojärvi kotoisin hiukan pohjoisempaa Ylitorniosta.
Koko suomalaisen maastohiihdon tulevaisuuden menestys pohjautuu karunkilaisten hiihtoihmisten kaltaisten vapaaehtoisten toimijoiden työn pohjalle; ilman heitä ei olisi hiihtäjiä eikä ilman hiihtäjiä laduilla nähtäisi Suomen kansaa sykähdyttäviä hetkiä.
Merkittävää tässä on, ettei Suomessa ole tapana maksaa hiihtoseurojen nuorison parissa toimiville ohjaajille minkäänlaista palkkaa. Esimerkiksi Espoon Hiihtoseura palkkasi ensimmäisen seuravalmentajansa, nykyisin maajoukkueen palveluksessa toimivan, Teemu Pasasen vasta viitisen vuotta sitten. Suomen parhaisiin kilpahiihtoseuroihin (eilen toisena viestissä) kuuluva Vantaan Hiihtoseura puolestaan näyttää palkanneen ensimmäisen valmentajansa Joona Viholaisen vasta tälle kaudelle.
Toisin sanoen suomalaisille lähes vuosisadan arvokisamenetystä tuonut talvinen kansallislajimme on perustunut puhtaasti vapaaehtoistoimintaan. Siihen nähden tulokset ovat oleet suorastaan loistavia.
Kiitos siis kaikille hiihdon parissa toimineille vapaaehtoisille: olette löytäneet hienon harrastuksen, joka tuottaa iloa koko penkkiurheilevalle kansallemme. Siis nuorisotyötä parhaimmillaan!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?
Seuratkaa Tour de Skillä myös Perttu Hyvärisen suoritusta
Muuttaako Professorin ajatus maastohiihdon maailmancupin kilpailujärjestelmää?
En tällä kertaa kuitenkaan kirjoita huippuhiihdosta, sillä silmiini osui pieni uutinen pohjoisesta Karugin kylästä Tornion kaupungissa. Sen mukaan kylässä järjestetään viikottain karkkihiihdot lapsille, joita osallistuu kilpailuihin parhaimmillaan yli puolen sataa.
Lukema on melkoinen, kun huomioidaan Karungin kylän koko: siellähän asuu vain noin 650 asukasta. Jos koko 22000 asukkaan Tornion kaupungissa lapset hiihtäisivät samalla innolla, osallituisi kaupungin lastenhiihtoihin lähes 1700 lasta. Tai miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudulla lähes 80000 toisistaan suksilla mittaa ottavaa keskenkasvuista.
Näin ei kuitenkaan ole. Pääkaupunkiseudun lastenhiihtojen suhteen menestyksellisimmän hiihtoseuran, Espoon Hiihtoseuran, järjestämiin lasten hiihtokilpailuihin näyttäisi osallistuvan sadan ja kahdensadan välillä oleva hiihtäjämäärä. Muut pääkaupunkiseudun seurat saavat yhteensä liikkeelle hiukan vähemmän pikkuhiihtäjiä.
Hienoa työtä tämäkin, mutta ei varmasti koko pääkaupunkiseudun lahjakkuuspotentiaalia keräävää. Ainakin lajien välinen kilpailu vie osansa sillä etenkin joukkuelajit houkuttelevat. Ja ehkäpä Helsingin seudun kiireinen elämänrytmi aiheuttaa puutetta myös vapaaehtoisista.
Mutta kyllä Karungin kylässäkin on muiden lajien aiheuttamaa kilpailua, sillä Tornion kokoisessa kaupungissa myös joukkuelajiseurat toimivat tehokkaasti. Niinpä karunkilaisten lasten innostus liittyy epäilemättä erityisesti paikallisten hiihtoihmisten aktiivisuuteen.
Vasta aika kuitenkin näyttää, kuinka moni Karungin karkkihiihtoihin osallistuvista lapsista valitsee kilpahiihdon omaksi lajikseen ja päättää katsoa mihin omat kyvyt riittävät. Toisaalta ainakaan lähiseutujen esikuvasta se ei liene kiinni. Onhan toinen vuoden urheilija eli olympiavoittaja Sami Jauhojärvi kotoisin hiukan pohjoisempaa Ylitorniosta.
Koko suomalaisen maastohiihdon tulevaisuuden menestys pohjautuu karunkilaisten hiihtoihmisten kaltaisten vapaaehtoisten toimijoiden työn pohjalle; ilman heitä ei olisi hiihtäjiä eikä ilman hiihtäjiä laduilla nähtäisi Suomen kansaa sykähdyttäviä hetkiä.
Merkittävää tässä on, ettei Suomessa ole tapana maksaa hiihtoseurojen nuorison parissa toimiville ohjaajille minkäänlaista palkkaa. Esimerkiksi Espoon Hiihtoseura palkkasi ensimmäisen seuravalmentajansa, nykyisin maajoukkueen palveluksessa toimivan, Teemu Pasasen vasta viitisen vuotta sitten. Suomen parhaisiin kilpahiihtoseuroihin (eilen toisena viestissä) kuuluva Vantaan Hiihtoseura puolestaan näyttää palkanneen ensimmäisen valmentajansa Joona Viholaisen vasta tälle kaudelle.
Toisin sanoen suomalaisille lähes vuosisadan arvokisamenetystä tuonut talvinen kansallislajimme on perustunut puhtaasti vapaaehtoistoimintaan. Siihen nähden tulokset ovat oleet suorastaan loistavia.
Kiitos siis kaikille hiihdon parissa toimineille vapaaehtoisille: olette löytäneet hienon harrastuksen, joka tuottaa iloa koko penkkiurheilevalle kansallemme. Siis nuorisotyötä parhaimmillaan!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?
Seuratkaa Tour de Skillä myös Perttu Hyvärisen suoritusta
Muuttaako Professorin ajatus maastohiihdon maailmancupin kilpailujärjestelmää?
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Haluan nostaa tässä kirjoituksessa esiin Sami Jauhojärven ja Aino-Kaisa Saarisen olympiamitaleille valmentaneen Reijo Jylhän harvinaisen kirjoituksen, jossa hän valottaa menestyksen taustoja. Molemmat hiihtäjäthän lähtivät tälle kaudelle huonosti sujuneen kauden jälkeen, enkä usko monenkaan odottaneen heiltä Sotshissa nähtyjä urotekoja.
Ensimmäinen Jylhän mainitsema tieto on ravitsemusneuvonta. Tästä hän on kertonut aiemminkin, mutta huomionarvoiseksi näkökulmaksi muodostuu se, että näin hiihtäjän tekeminen saatiin fokusoiduksi olennaiseen.
Toiseksi ja mielenkiintoisemmaksi selitykseksi mestarivalmentaja nimeää erittäin tarkan urheilijan fyysisen tilan seurannan. Jatkuvan seurannan avulla on harjoittelun laatu ja määrä voitu asettaa optimaaliselle tasolle.
Mutta samalla on palanut rahaa, jota ei ole tiedossa tuleville vuosille. Toivottavasti ongelman ratkaisemiseksi löytyy sponsoreita, sillä arvokisamitaleita ei enää 2010-luvulla saavuteta ilmaiseksi.
Jylhän avautuminen on kahdesta syystä erityisen valaiseva.
Ensinnäkin se kertoo kuinka tarkkaa on olympiahiihtäjän harjoittelu. Hän harjoittelee jatkuvasti elimistönsä äärirajalla, jonka ylittäminen johtaa epäonnistumiseen. Toisaalta varovainen harjoittelu ei johda huipputuloksiin, joten kunnianhimoisen hiihtäjän on menestyäkseen haettava joka päivä tuota rajaa.
Tämän inhimillisen kestokyvyn rajan yli on aikanaan mennyt esimerkiksi Matti Heikkinen, jonka nousu Iivo Niskasen vertaisena lupaavana hiihtäjänä (saamani sisäpiiritiedon mukaan) katkesi tämän takia muutamaksi vuodeksi ennen kuin hän lopulta nousi huipulle ja maailmanmestariksi.
Toiseksi Jylhän avautuminen kertoo suurimman peikon, joka vaarallisimpana uhkaa Sotshissa superlahjakkuutensa osoittaneen Iivo Niskasen nousua seuraavan vuosikymmenen kansainvälisesti menestyneimmäksi maastohiihtäjäksi. Se on tuon edellä mainitsemani kestokyvyn rajan ylittäminen.
Huippu-urheilija on siitä erikoinen otus, että hänellä on tahto ja kyky harjoitella liikaa. Juuri siitä syystä elimistön todellisen tilan tarkka testaus on välttämätöntä.
Nyt onkin siis toivottava, että Niskasen valmentaja Olli Ohtonen osaa ohjelmoida suojattinsa harjoittelun täsmälleen sille tasolle ja laadulle, joka kehittää maksimaalisesti suorituskykyä, mutta ei aja ylirasitustilaan.
Mikäli Ohtonen onnistuu harjoitusohjelmien laadinnassa me penkkiurheiljat voimme seuraavien vuosien aikana seurata suomalaisen hiihtäjän ylivertaista lentoa ohi vuonojen maasta ja muualta tulevien kilpakumppaniensa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri
Kansa kaipaa leipää ja sirkushuveja
Onnea Venäjälle tuplahopeasta olympialaisten pariviestissä ja jääkiekossa!
Ensimmäinen Jylhän mainitsema tieto on ravitsemusneuvonta. Tästä hän on kertonut aiemminkin, mutta huomionarvoiseksi näkökulmaksi muodostuu se, että näin hiihtäjän tekeminen saatiin fokusoiduksi olennaiseen.
Toiseksi ja mielenkiintoisemmaksi selitykseksi mestarivalmentaja nimeää erittäin tarkan urheilijan fyysisen tilan seurannan. Jatkuvan seurannan avulla on harjoittelun laatu ja määrä voitu asettaa optimaaliselle tasolle.
Mutta samalla on palanut rahaa, jota ei ole tiedossa tuleville vuosille. Toivottavasti ongelman ratkaisemiseksi löytyy sponsoreita, sillä arvokisamitaleita ei enää 2010-luvulla saavuteta ilmaiseksi.
Jylhän avautuminen on kahdesta syystä erityisen valaiseva.
Ensinnäkin se kertoo kuinka tarkkaa on olympiahiihtäjän harjoittelu. Hän harjoittelee jatkuvasti elimistönsä äärirajalla, jonka ylittäminen johtaa epäonnistumiseen. Toisaalta varovainen harjoittelu ei johda huipputuloksiin, joten kunnianhimoisen hiihtäjän on menestyäkseen haettava joka päivä tuota rajaa.
Tämän inhimillisen kestokyvyn rajan yli on aikanaan mennyt esimerkiksi Matti Heikkinen, jonka nousu Iivo Niskasen vertaisena lupaavana hiihtäjänä (saamani sisäpiiritiedon mukaan) katkesi tämän takia muutamaksi vuodeksi ennen kuin hän lopulta nousi huipulle ja maailmanmestariksi.
Toiseksi Jylhän avautuminen kertoo suurimman peikon, joka vaarallisimpana uhkaa Sotshissa superlahjakkuutensa osoittaneen Iivo Niskasen nousua seuraavan vuosikymmenen kansainvälisesti menestyneimmäksi maastohiihtäjäksi. Se on tuon edellä mainitsemani kestokyvyn rajan ylittäminen.
Huippu-urheilija on siitä erikoinen otus, että hänellä on tahto ja kyky harjoitella liikaa. Juuri siitä syystä elimistön todellisen tilan tarkka testaus on välttämätöntä.
Nyt onkin siis toivottava, että Niskasen valmentaja Olli Ohtonen osaa ohjelmoida suojattinsa harjoittelun täsmälleen sille tasolle ja laadulle, joka kehittää maksimaalisesti suorituskykyä, mutta ei aja ylirasitustilaan.
Mikäli Ohtonen onnistuu harjoitusohjelmien laadinnassa me penkkiurheiljat voimme seuraavien vuosien aikana seurata suomalaisen hiihtäjän ylivertaista lentoa ohi vuonojen maasta ja muualta tulevien kilpakumppaniensa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri
Kansa kaipaa leipää ja sirkushuveja
Onnea Venäjälle tuplahopeasta olympialaisten pariviestissä ja jääkiekossa!
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Onnea Venäjälle tuplahopeasta olympialaisten pariviestissä ja jääkiekossa!
Venäjällä oli tänään hieno päivä Sotshin olympialaisissa. He saivat nimittäin hopeaa miesten pariviestissä heti Suomen jälkeen. Lisäksi he sijoittuivat toiseksi jääkiekko-ottelussa häviten ainoastaan Suomelle.
Ei vaan. Onnea Sami ja Iivo - te teitte tänään miehen työn ja palautitte Suomen hiihdon talviolympialaisten kultakantaan kuudentoista pitkän vuoden jälkeen! Mutta mitäpä muuta voikaan odottaa joukkueelta, jonka molemmat jäsenet Niskanen ja Jauhojärvi ovat nuorten maailmanmestareita.
Onnea myös isosiskolle ja Aikulle hopeasta. Luulen sen maistuneen aika paljon paremmalta kuin venäläisten hopeiden.
Seuraavaksi toivotan onnea Suomen jääkiekkomaajoukkueelle taistelussa olympialaisista mitaleista. Enteet ovat nyt poikkeuksellisen hyvät!
Enkä vielä heitä kirvestä kaivoon viikonlopun pitkiltä hiihtomatkoiltakaan. Veikkausenihan oli neljä maastohiihtomitalia näistä kisoista - eikä plakkarissa ole "vasta" kuin kolme.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprintti, Sotshi 2014
Naisten takaa-ajo, joka miehen suosikkilaji (tätä en olisi voinut kirjoittaa tänään....)
Hiihtäjät on valittu Sotshiin - vaan miten käy itse kisoissa
Ei vaan. Onnea Sami ja Iivo - te teitte tänään miehen työn ja palautitte Suomen hiihdon talviolympialaisten kultakantaan kuudentoista pitkän vuoden jälkeen! Mutta mitäpä muuta voikaan odottaa joukkueelta, jonka molemmat jäsenet Niskanen ja Jauhojärvi ovat nuorten maailmanmestareita.
Onnea myös isosiskolle ja Aikulle hopeasta. Luulen sen maistuneen aika paljon paremmalta kuin venäläisten hopeiden.
Seuraavaksi toivotan onnea Suomen jääkiekkomaajoukkueelle taistelussa olympialaisista mitaleista. Enteet ovat nyt poikkeuksellisen hyvät!
Enkä vielä heitä kirvestä kaivoon viikonlopun pitkiltä hiihtomatkoiltakaan. Veikkausenihan oli neljä maastohiihtomitalia näistä kisoista - eikä plakkarissa ole "vasta" kuin kolme.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprintti, Sotshi 2014
Naisten takaa-ajo, joka miehen suosikkilaji (tätä en olisi voinut kirjoittaa tänään....)
Hiihtäjät on valittu Sotshiin - vaan miten käy itse kisoissa
perjantai 14. lokakuuta 2011
Maastohiihdon uudet sotkut
Suomalaisten vanhaa paraatilajia eli maastohiihtoa vaivaa jälleen omituinen riita.
Jo viime talvena hiihtourheilun toppatakkimiehillä oli eripuraa urheilijoidensa kanssa: erityisesti päävalmentajaan oltiin tyytymättömiä. Riita ratkaistiin silloin sopimalla, että jatkossa hiihtäjien kanssa keskustellaan kaikista päätöksistä. Näin ei kaikesta päätellen ole kuitenkaan tehty, vaan toppatakkimiehet lienevät jatkaneet sanelulinjalla.
Tällä kertaa akuutiksi leimahtanut riita koskee paperia, joka hiihtäjien olisi pitänyt allekirjoittaa, jotta he voisivat olla mukana maajoukkueen toiminnassa. Sen mukaisesti maajoukkueen nuorimpien hiihtäjien olisi pitänyt tulouttaa viisi prosenttia palkkiorahoistaan maastohiihto ry:lle. Tämä käytäntö on perua ajalta, jolloin hiihtoliitto oli korviaan myöden taloudellisessa suossa; eikä kyseiselle sopimukselle enää ole ainakaan rahaan liittyviä tarpeita, sillä nyt talousasiat ovat kunnossa.
Vaikka sopimus koski vain maajoukkueen nuorimpia hiihtäjiä, jätti maajoukkue neljää poikkeusta lukuunottamatta sopimuksen allekirjoittamatta. Tämä ehkä kertoo hiihtäjien välisestä solidaarisuudesta ja hyvästä joukkuehengestä, mikä onkin tämän riidan ainoa valopilkku.
Toppatakkimiesten urheiluhengestä puolestaan kertonee se, että he päättivät vastatoimena erottaa maajoukkueesta allekirjoittamatta jättäneet hiihtäjät. Sen seurauksena näillä ei ole asiaa Keski-Eurooppaan korkean paikan leirille, ei ainakaan maajoukkueen rahoittamana.
Leirin väliin jääminen ei tietenkään paranna hiihtäjien tuloskuntoa ensi talvena. Näin päävalmentajalle tulee yksi murhe lisää. Magnar Dalen onkin julkisesti harmitellut sitä, ettei asioita hoidettu kuntoon jo keväällä, kuten olisi tietenkin piitänyt tehdä. Hiihtäjistä ainakin Ville Nousiainen pitää leiriä niin tärkeänä, että lähtee sinne omalla kustannuksellaan; hänen tuloskuntoonsa maajoukkueesta erottamisella ei siis ole merkitystä. Mutta mikäli sopimusta ei synny, ei hän kuitenkaan pääse mukaan maailmancupiin, koska valinnat sinne tekee Maastohiihto ry.
Hiihtäjien puhemiehenä toiminut Sami Jauhojärvi puolestaan on todennut tilanteen tulehtuneen jo sellaiseen pisteeseen, ettei toppatakkimiehillä ole enää edellytyksiä jatkaa tehtävässään. Eikä mennyt kuin hetki, kun tilanne eskaloitui entisestään kun maajoukkueen suurin suksitoimittaja, Patrol Oy, alkoi ihmetellä tilannetta ja uhkasi vetää sopimuksensa pois. Se tästä vielä puuttuisikin, jotta koko pahan makuinen soppa olisi valmis.
Nyt tilanteen ollessa mahdollisimman kärjistynyt olisi syytä hengähtää hetki ja miettiä asiaa koko suomalaisen maastohiihdon kannalta. Tilanteen edelleen kärjistyminen kun ei tuota kuin häviäjiä, kuten huippu-uransa päättänyt Pirjo Muranenkin totesi.
Ensinnäkin, tärkeintä ovat hiihtäjät. Maastohiihto ry:n ainoa oikeutus olemassaololleen on heidän asioistaan huolehtiminen. Mikäli puheenjohtaja Reijo Alakoski ja kumppanit eivät siihen pysty, ei heillä ole edellytyksiä jatkaa tehtävässään.
Toiseksi, kiistelty rahasumma on tällä hetkellä varsin pieni eikä sillä ole juurikaan merkitystä Maastohiihto ry:n toiminnalle. Tämä asia palautuu myös järjestön tehtävään, ja siksi muistutan uudelleen, etteivät hiihtäjät ole olemassa ry:tä varten, vaan Maastohiihto ry on olemassa hiihtäjiä varten. Niin nuoria kuin vanhempiakin.
Innokkaana penkkiurheilijana toivoisinkin, että kaikki asianosaiset rauhoittuisivat. Sen jälkeen kun Maastohiihto ry:n toppatakkimiehet ovat oivaltaneet paikkansa koko systeemissä, he voisivat poistaa sopimuksesta koko 5% pykälän, palauttaa maan parhaat hiihtäjät maajoukkueeseen ja keskittyä luomaan toimintaedellytyksiä suomalaisen hiihdon parhaaksi.
Hiihtäjät puolestaan voisivat tästä kaikesta sisuuntuneina osoittaa yhteishenkensä, ja hiihtää tulevalla kaudella oikein joukolla maailmancupin kärkisijoille. Ja seuraavana vuonna komeaan arvokisamenestykseen!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Robert Helenius maailman huipulla
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
Jo viime talvena hiihtourheilun toppatakkimiehillä oli eripuraa urheilijoidensa kanssa: erityisesti päävalmentajaan oltiin tyytymättömiä. Riita ratkaistiin silloin sopimalla, että jatkossa hiihtäjien kanssa keskustellaan kaikista päätöksistä. Näin ei kaikesta päätellen ole kuitenkaan tehty, vaan toppatakkimiehet lienevät jatkaneet sanelulinjalla.
Tällä kertaa akuutiksi leimahtanut riita koskee paperia, joka hiihtäjien olisi pitänyt allekirjoittaa, jotta he voisivat olla mukana maajoukkueen toiminnassa. Sen mukaisesti maajoukkueen nuorimpien hiihtäjien olisi pitänyt tulouttaa viisi prosenttia palkkiorahoistaan maastohiihto ry:lle. Tämä käytäntö on perua ajalta, jolloin hiihtoliitto oli korviaan myöden taloudellisessa suossa; eikä kyseiselle sopimukselle enää ole ainakaan rahaan liittyviä tarpeita, sillä nyt talousasiat ovat kunnossa.
Vaikka sopimus koski vain maajoukkueen nuorimpia hiihtäjiä, jätti maajoukkue neljää poikkeusta lukuunottamatta sopimuksen allekirjoittamatta. Tämä ehkä kertoo hiihtäjien välisestä solidaarisuudesta ja hyvästä joukkuehengestä, mikä onkin tämän riidan ainoa valopilkku.
Toppatakkimiesten urheiluhengestä puolestaan kertonee se, että he päättivät vastatoimena erottaa maajoukkueesta allekirjoittamatta jättäneet hiihtäjät. Sen seurauksena näillä ei ole asiaa Keski-Eurooppaan korkean paikan leirille, ei ainakaan maajoukkueen rahoittamana.
Leirin väliin jääminen ei tietenkään paranna hiihtäjien tuloskuntoa ensi talvena. Näin päävalmentajalle tulee yksi murhe lisää. Magnar Dalen onkin julkisesti harmitellut sitä, ettei asioita hoidettu kuntoon jo keväällä, kuten olisi tietenkin piitänyt tehdä. Hiihtäjistä ainakin Ville Nousiainen pitää leiriä niin tärkeänä, että lähtee sinne omalla kustannuksellaan; hänen tuloskuntoonsa maajoukkueesta erottamisella ei siis ole merkitystä. Mutta mikäli sopimusta ei synny, ei hän kuitenkaan pääse mukaan maailmancupiin, koska valinnat sinne tekee Maastohiihto ry.
Hiihtäjien puhemiehenä toiminut Sami Jauhojärvi puolestaan on todennut tilanteen tulehtuneen jo sellaiseen pisteeseen, ettei toppatakkimiehillä ole enää edellytyksiä jatkaa tehtävässään. Eikä mennyt kuin hetki, kun tilanne eskaloitui entisestään kun maajoukkueen suurin suksitoimittaja, Patrol Oy, alkoi ihmetellä tilannetta ja uhkasi vetää sopimuksensa pois. Se tästä vielä puuttuisikin, jotta koko pahan makuinen soppa olisi valmis.
Nyt tilanteen ollessa mahdollisimman kärjistynyt olisi syytä hengähtää hetki ja miettiä asiaa koko suomalaisen maastohiihdon kannalta. Tilanteen edelleen kärjistyminen kun ei tuota kuin häviäjiä, kuten huippu-uransa päättänyt Pirjo Muranenkin totesi.
Ensinnäkin, tärkeintä ovat hiihtäjät. Maastohiihto ry:n ainoa oikeutus olemassaololleen on heidän asioistaan huolehtiminen. Mikäli puheenjohtaja Reijo Alakoski ja kumppanit eivät siihen pysty, ei heillä ole edellytyksiä jatkaa tehtävässään.
Toiseksi, kiistelty rahasumma on tällä hetkellä varsin pieni eikä sillä ole juurikaan merkitystä Maastohiihto ry:n toiminnalle. Tämä asia palautuu myös järjestön tehtävään, ja siksi muistutan uudelleen, etteivät hiihtäjät ole olemassa ry:tä varten, vaan Maastohiihto ry on olemassa hiihtäjiä varten. Niin nuoria kuin vanhempiakin.
Innokkaana penkkiurheilijana toivoisinkin, että kaikki asianosaiset rauhoittuisivat. Sen jälkeen kun Maastohiihto ry:n toppatakkimiehet ovat oivaltaneet paikkansa koko systeemissä, he voisivat poistaa sopimuksesta koko 5% pykälän, palauttaa maan parhaat hiihtäjät maajoukkueeseen ja keskittyä luomaan toimintaedellytyksiä suomalaisen hiihdon parhaaksi.
Hiihtäjät puolestaan voisivat tästä kaikesta sisuuntuneina osoittaa yhteishenkensä, ja hiihtää tulevalla kaudella oikein joukolla maailmancupin kärkisijoille. Ja seuraavana vuonna komeaan arvokisamenestykseen!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Robert Helenius maailman huipulla
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
maanantai 21. helmikuuta 2011
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Vuonna 1922 tehtiin Norjassa suomalaista hiihtohistoriaa. Holmenkollenilla oli järjestetty maailman merkittävimmät hiihtokilpailut jo vuosikymmenien ajan, mutta voittoon eivät olleet koskaan kyenneet kuin norjalaiset. Vuoden 1922 viidenkympin kilpailu muutti kuitenkin kaiken: Anton Collin ja Tapani Niku nöyryyttivät tunturimaan hiihtäjiä oikein kahden miehen voimin.
Tapahtuman seurauksena norjalaiset osoittivat samaa reilua urheiluhenkeä kuin myöhemmin 1994 Lillehammerissa. Silloinhan norjalainen toimitsija ei antanut Mika Myllylälle katkenneen sauvan tilalle uutta. 1920-luvulla tämän hengen ilmentymänä kansainvälisissä hiihtoympyröissä tuolloin määräävässä asemassa olleet norjalaiset vaativat ja saivat laduille ennennäkemättömän kovat profiilit. Tämä oli heille eduksi, sillä tuohon aikaan suomalaiset harjoittelivat pitkälti tasamaalla, eivätkä heidän välineensä soveltuneet koville murtomaille tai suuriin mäkiin.
Chamonixin olympiakisoissa 1924 hiihtoladut olivat monin verroin rankemmat kuin nykyisten sääntöjen sallimat, ja jäisellä kelillä noustiin ylös suurempi mäki kuin paljon kohuttu Tour de Skin loppunousu. Toisin kuin Tourilla, tämä mäki tultiin suksilla myös alas. Ja tähän jäistä syöksyrinnettä muistuttavaan alamäkeen tullessa siihen asti norjalaisten edellä hiihtänyt Tapani Niku kaatui surkeine suksensiteineen ja mursi samalla kaksi kylkiluuta. Norjalaisten urheiluhengen ilmentymä siis kannatti tuolloin.
Norjalaiset lähtevät tämänkin vuoden MM-hiihtoihin kotiladuilleen ennakkosuosikkeina. Miesten yhteislähtö- ja takaa-ajokilpailuihin on vain yksi ennakkosuosikki: armoton kiritykki Petter Northug. Naisten puolella Marit Björgen on ollut tämän talven ajan normaalimatkoilla ylivoimainen, ja kaiken onnistuessa vie voitot niin kympillä, takaa-ajossa kuin kolmellakympilläkin. Myös miesten sprintti ja kaikki viestit ovat etukäteen ajatellen norjalaisten heiniä.
Mitä siis jää jäljelle suomalaisten ja muiden saalistettavaksi?
Miesten 15 km perinteisen hiihtotavan kultamitali on tähtäimessä ainakin Sami Jauhojärvellä. Liberecissä hänen mitalitiensä samalla matkalla päättyi onnettomaan suksien toimintaan ja Vancouverin viidelläkympillä flunssa ja ylikunto estivät jo viestissä flunssasta huolimatta huippukuntonsa näyttäneen Jauhojärven menestyksen.
Drammenin viime lauantainen startti ei Jauhojärven kohdalta kovin paljon luvannut, mutta mikäli sitä edeltänyt korkean paikan leiri vaikutti vielä negatiivisesti voi tilanne olla viikon kuluttua jo aivan toinen. Mitalikamppailuista ei voi unohtaa myöskään MM-pronssiaan puolustavaa Matti Heikkistä, vaikka tämä ei olekaan viimetalvisen ylikuntonsa jälkeen maailman huipulla hiihtänyt.
Naisten puolella Drammenissa vahvaa nouskuntoa osoittanut Aino-Kaisa Saarinen saattaa pikamatkalla haastaa itsensä Marit Björgenin. Ja ellei, niin mitalia voimme joka tapauksessa odottaa. Muita suomalaisia mitaliehdokkaita ovat Riitta-Liisa Roponen etenkin kolmellakympillä ja maailman paras kaksikymppinen Krista Lähteenmäki hyvän päivän sattuessa millä tahansa matkalla.
Nämä ovatkin viimeiset arvokilpailut, joihin Lähteenmäki ei lähde voittajasuosikkina. Jatkossa kultamitalia odotellaan jokaisesta kilpailusta mikäli nuoren naisen kehitys jatkuu eikä reilun vuoden takaisen mykoplasman kaltaisia takapakkeja tule.
Sprinttimatkoilta ei suomalaisleiriin ole tulossa ainakaan kultamitaleita, mutta sekä miesten että naisten parisprintissä mahdollisuuksia saattaa olla. Saarinen ja Lähteenmäki tai Pirjo Muranen muodostavat erittäin kovan parivaljakon perinteisellä hiihdettävässä kisassa. Vastaavasti Jauhojärvi ja Ville Nousiainen voivat onnistuessaan olla himmeämmillä mitaleilla.
Pitkissä viesteissä ei liene realistista odottaa miesten menestystä, mutta naisten jääminen mitalikolmikon ulkopuolelle olisi pettymys. Kaikki neljä naista ovat parhaimmillaan maailman kymmenen parhaan joukossa paremmalla hiihtotavallaan (Muranen, Saarinen, Roponen, Lähteenmäki). Norja ja Ruotsi tuskin kuitenkaan ovat lyötävissä, sillä Lähteenmäen kiri ei vielä riitä Björgenille tai Charlotte Kallalle? Vai riittäisikö sittenkin jos oivana taktikkona tunnettu Lähteenmäki keksisi oikeat lääkkeet matkan varrella?
Ja muistetaan nyt tässä yhteydessä sekin, ettei yhtään mitalia ole vielä jaettu. Maastohiihdossa suuret yllätykset ovat mahdollisia. Hiihtäjälle voi sattua pöljän päivä. Välineet voivat suosia; etenkin perinteisen hiihdossa suksien profiililla ja voitelulla on valtava merkitys. Lisäksi lumisateet saattavat sotkea kilpailuja tuottaen yllätysmestareita. Nämä tekijät voivat suosia suomalaisia siinä kuin muitakin.
Mäkihypystä tai yhdistetystä ei menestystä ole odotettavissa, paitsi onnenkantamoisella. Nämä monivuotiset menestyslajimme ovat nyt kriisissä, mutta onneksi mäkihypyssä erittäin nopeatkin muutokset ovat mahdollisia ja Anssi Koivuranta palannee yhdistetyn huipulle ensi vuonna. Siten meidän ei luultavasti tarvitse odottaa menestystä näissä lajeissa yhtä kauan kuin Lahden MM-kisojen jälkeen dopingilla tuhotun miesten hiihdon suhteen. Mutta Oslosta kultaa ei siis ole odotettavissa.
Miksi kirjoitin tämän hiihtoaiheisen kirjoituksen? Siksi, että olen tyypillinen suomalainen, jolle on tärkeää että suomalaiset pärjäävät hiihdossa. Uusimman suuren liikuntatutkimuksen mukaan suomalaiset penkkiurheilijat kaipaavat eniten menestystä juuri hiihdosta. Sen jälkeen tulevat yleisurheilu, jääkiekko ja mäkihyppy.
Yllä oleva odotusten lista kuvaa varmaankin suomalaisten aiempaa menestystä eri urheilulajeissa. Suomella on loistavat perinteet hiihdossa, yleisurheilussa ja mäkihypyssä. Jääkiekko puolestaan on ainoa suurempi joukkuelaji, jossa suomalaiset ovat menestyneet arvokisatasolla, vaikka olympiavoittoa ei olekaan saavutettu. Niinpä näissä lajeissa odotetaan menestystä myös jatkossa.
Jäädään siis jännittämään Oslon menestystä! Torstaina se alkaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mykoplasma
Dopingin sallimisesta urheilussa
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
Urheilu ja astmalääkkeet
Tapahtuman seurauksena norjalaiset osoittivat samaa reilua urheiluhenkeä kuin myöhemmin 1994 Lillehammerissa. Silloinhan norjalainen toimitsija ei antanut Mika Myllylälle katkenneen sauvan tilalle uutta. 1920-luvulla tämän hengen ilmentymänä kansainvälisissä hiihtoympyröissä tuolloin määräävässä asemassa olleet norjalaiset vaativat ja saivat laduille ennennäkemättömän kovat profiilit. Tämä oli heille eduksi, sillä tuohon aikaan suomalaiset harjoittelivat pitkälti tasamaalla, eivätkä heidän välineensä soveltuneet koville murtomaille tai suuriin mäkiin.
Chamonixin olympiakisoissa 1924 hiihtoladut olivat monin verroin rankemmat kuin nykyisten sääntöjen sallimat, ja jäisellä kelillä noustiin ylös suurempi mäki kuin paljon kohuttu Tour de Skin loppunousu. Toisin kuin Tourilla, tämä mäki tultiin suksilla myös alas. Ja tähän jäistä syöksyrinnettä muistuttavaan alamäkeen tullessa siihen asti norjalaisten edellä hiihtänyt Tapani Niku kaatui surkeine suksensiteineen ja mursi samalla kaksi kylkiluuta. Norjalaisten urheiluhengen ilmentymä siis kannatti tuolloin.
Norjalaiset lähtevät tämänkin vuoden MM-hiihtoihin kotiladuilleen ennakkosuosikkeina. Miesten yhteislähtö- ja takaa-ajokilpailuihin on vain yksi ennakkosuosikki: armoton kiritykki Petter Northug. Naisten puolella Marit Björgen on ollut tämän talven ajan normaalimatkoilla ylivoimainen, ja kaiken onnistuessa vie voitot niin kympillä, takaa-ajossa kuin kolmellakympilläkin. Myös miesten sprintti ja kaikki viestit ovat etukäteen ajatellen norjalaisten heiniä.
Mitä siis jää jäljelle suomalaisten ja muiden saalistettavaksi?
Miesten 15 km perinteisen hiihtotavan kultamitali on tähtäimessä ainakin Sami Jauhojärvellä. Liberecissä hänen mitalitiensä samalla matkalla päättyi onnettomaan suksien toimintaan ja Vancouverin viidelläkympillä flunssa ja ylikunto estivät jo viestissä flunssasta huolimatta huippukuntonsa näyttäneen Jauhojärven menestyksen.
Drammenin viime lauantainen startti ei Jauhojärven kohdalta kovin paljon luvannut, mutta mikäli sitä edeltänyt korkean paikan leiri vaikutti vielä negatiivisesti voi tilanne olla viikon kuluttua jo aivan toinen. Mitalikamppailuista ei voi unohtaa myöskään MM-pronssiaan puolustavaa Matti Heikkistä, vaikka tämä ei olekaan viimetalvisen ylikuntonsa jälkeen maailman huipulla hiihtänyt.
Naisten puolella Drammenissa vahvaa nouskuntoa osoittanut Aino-Kaisa Saarinen saattaa pikamatkalla haastaa itsensä Marit Björgenin. Ja ellei, niin mitalia voimme joka tapauksessa odottaa. Muita suomalaisia mitaliehdokkaita ovat Riitta-Liisa Roponen etenkin kolmellakympillä ja maailman paras kaksikymppinen Krista Lähteenmäki hyvän päivän sattuessa millä tahansa matkalla.
Nämä ovatkin viimeiset arvokilpailut, joihin Lähteenmäki ei lähde voittajasuosikkina. Jatkossa kultamitalia odotellaan jokaisesta kilpailusta mikäli nuoren naisen kehitys jatkuu eikä reilun vuoden takaisen mykoplasman kaltaisia takapakkeja tule.
Sprinttimatkoilta ei suomalaisleiriin ole tulossa ainakaan kultamitaleita, mutta sekä miesten että naisten parisprintissä mahdollisuuksia saattaa olla. Saarinen ja Lähteenmäki tai Pirjo Muranen muodostavat erittäin kovan parivaljakon perinteisellä hiihdettävässä kisassa. Vastaavasti Jauhojärvi ja Ville Nousiainen voivat onnistuessaan olla himmeämmillä mitaleilla.
Pitkissä viesteissä ei liene realistista odottaa miesten menestystä, mutta naisten jääminen mitalikolmikon ulkopuolelle olisi pettymys. Kaikki neljä naista ovat parhaimmillaan maailman kymmenen parhaan joukossa paremmalla hiihtotavallaan (Muranen, Saarinen, Roponen, Lähteenmäki). Norja ja Ruotsi tuskin kuitenkaan ovat lyötävissä, sillä Lähteenmäen kiri ei vielä riitä Björgenille tai Charlotte Kallalle? Vai riittäisikö sittenkin jos oivana taktikkona tunnettu Lähteenmäki keksisi oikeat lääkkeet matkan varrella?
Ja muistetaan nyt tässä yhteydessä sekin, ettei yhtään mitalia ole vielä jaettu. Maastohiihdossa suuret yllätykset ovat mahdollisia. Hiihtäjälle voi sattua pöljän päivä. Välineet voivat suosia; etenkin perinteisen hiihdossa suksien profiililla ja voitelulla on valtava merkitys. Lisäksi lumisateet saattavat sotkea kilpailuja tuottaen yllätysmestareita. Nämä tekijät voivat suosia suomalaisia siinä kuin muitakin.
Mäkihypystä tai yhdistetystä ei menestystä ole odotettavissa, paitsi onnenkantamoisella. Nämä monivuotiset menestyslajimme ovat nyt kriisissä, mutta onneksi mäkihypyssä erittäin nopeatkin muutokset ovat mahdollisia ja Anssi Koivuranta palannee yhdistetyn huipulle ensi vuonna. Siten meidän ei luultavasti tarvitse odottaa menestystä näissä lajeissa yhtä kauan kuin Lahden MM-kisojen jälkeen dopingilla tuhotun miesten hiihdon suhteen. Mutta Oslosta kultaa ei siis ole odotettavissa.
Miksi kirjoitin tämän hiihtoaiheisen kirjoituksen? Siksi, että olen tyypillinen suomalainen, jolle on tärkeää että suomalaiset pärjäävät hiihdossa. Uusimman suuren liikuntatutkimuksen mukaan suomalaiset penkkiurheilijat kaipaavat eniten menestystä juuri hiihdosta. Sen jälkeen tulevat yleisurheilu, jääkiekko ja mäkihyppy.
Yllä oleva odotusten lista kuvaa varmaankin suomalaisten aiempaa menestystä eri urheilulajeissa. Suomella on loistavat perinteet hiihdossa, yleisurheilussa ja mäkihypyssä. Jääkiekko puolestaan on ainoa suurempi joukkuelaji, jossa suomalaiset ovat menestyneet arvokisatasolla, vaikka olympiavoittoa ei olekaan saavutettu. Niinpä näissä lajeissa odotetaan menestystä myös jatkossa.
Jäädään siis jännittämään Oslon menestystä! Torstaina se alkaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mykoplasma
Dopingin sallimisesta urheilussa
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
Urheilu ja astmalääkkeet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
