Progressiivinen asiantuntija, muunneltu totuus ja unohdus

En millään tavalla kiistä Helsingin sanomien oikeutta julkaista mitä se haluaa. Kiinnittäisin kuitenkin teidän – arvoisat lukijani – huomion siihen, että se julkaisi artikkelin, jonka mukaan maahanmuutto on ollut yksi niistä keinoista, jotka ovat säilyttäneet Ruotsin talouden kasvu-uralla samaan aikaan kuin Suomi on ajautunut taloudelliseen alhoon. 

Kommentti kieltämättä kuulostaa oudolta suomalaisten korvissa, sillä olemmehan varsin hyvin tietoisia niistä vaikeuksista, joiden parissa ruotsalaiset ovat joutuneet painiskelemaan maahanmuuttajiensa kanssa. Lisäksi näiden työttömyysaste on perin alhainen verrattuna kantaväestöön. 

Tästä syystä HS:n jutussa asiantuntijana käytetyn henkilön – Elinor Odebergin – kommentit näyttäisivät liittyvän pikemminkin hänen poliittiseen taustaansa. Onhan hän Arena Idé -nimisen progressiivisen ajatushautomon palkkalistoilla. Ja siten mitä todennäköisimmin vahvasti vasemmistolainen. 

Tosiasia joka tapauksessa on se, että maahanmuuttajien tuottavuus yhteiskunnalle on ainakin Suomessa ja Tanskassa negatiivinen – ja erityisen negatiivinen se on Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleiden kohdalla. Tilanne ainakaan tämän ryhmän osalta tuskin poikkeaa Ruotsissa, joten progressiivisen asiantuntijan näkemys lienee persees... hmmh... muunneltua totuutta. 

* * *

Haastatellun asiantuntijan mainitsemat kolme muuta asiaa sen sijaan osunevat kohdalleen, mutta eivät ole koko totuus. Nuo seikat ovat länsinaapurimme Suomea monipuolisempi ja suurempi talous, oma valuutta – joka joustaa tarvittaessa – sekä sopuisammat työmarkkinat. 

Näiden lisäksi on yhtälöön lisättävä vielä  – progressiivinen asiantuntijan sanomatta jättämä –perintöverotus, minkä puuttuminen kannustaa ruotsalaisia sukuja – kuten Wallenbergit – pääomien ylisukupolviseen kerryttämiseen ja edelleen sijoittamiseen sekä ehkäisee varakkaiden ihmisten maastamuuttoa. Siis sellaisten kuin esimerkiksi Suomesta Ruotsiin muuttanut Björn Wahlroos. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastopaneelin toive toteutumassa
Suomen talouden supistuminen on maailman kymmenenneksi nopeinta
Orpon hallitus ja köyhien köyhdyttäminen

Luomutuotantoon siirtyminen johti nälänhätään ja valuuttatulojen loppumiseen

Aamulla kirjoitin lyhyen tekstin yhdestä maahanmuuton vivahteesta. Vasta sen jälkeen luin Helsingin sanomat ja huomasin siellä uutisen, johon oli kerta kaikkiaan pakko ottaa kantaa. 

Kyseinen lehti nimittäin kertoi Sri Lankan nälänhädästä. Sen mukaan tämä on seurausta turistitulot katkaisseesta koronapandemiasta sekä maan edellisen presidentin asettamasta kemiallisten lannoitteiden kielloista. Jostain syystä lehdessä ei mainittu, että lannoitteiden lisäksi Sri Lankan maanviljelijöiltä kiellettiin torjunta-aineet eli käytännössä maanviljelijät määrättiin siirtymään luonnonmukaiseen orgaaniseen viljelyyn. 

Näiden toimien seurauksena Sri Lankan riisisato putosi viidenneksellä ja aiemmin sen suhteen omavarainen maa joutui riippuvaiseksi ruuan tuonnista. Samalla riisin hinta puolitoistakertaistui, eikä kaikilla ihmisillä ollut enää varaa ruokaan.

Lisäksi maan ulkomaankaupan kannalta tärkeä teentuotanto romahti, joten maan valuuttavarannot ovat huvenneet olemattomiin ja jopa puoli miljoonaa ihmistä on vajonnut köyhyyteen. Tämä on johtanut satoja uhreja vaatineisiin levottomuuksiin ja saanut hallituksen lopulta luopumaan luomu-viljelypakosta vientituotteiden osalta. 

Akuutti tilanne ei kuitenkaan ole hellittänyt, eikä aivan lähiaikoina luultavasti hellitäkään Venäjän ja Ukrainan sodan seurauksena syntymässä olevan globaalin ruokakriisin oloissa. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe. 

Sen sijaan haluan korostaa tässä kirjoituksessa sitä, mitä voi seurata ideologisesta puhdasoppineisuudesta elintärkeissä asioissa - kuten ruokahuollossa. Sri Lankan esimerkkihän osoittaa kouriintuntuvasti, että luonnonmukaiseen maataloustuotantoon siirtymisen seurauksena maatalouden satotasot romahtivat, vientitulot katosivat ja köyhimpien ihmisten elämäntilanne muuttui kestämättömäksi.

Tämä olisi syytä huomioida myös Euroopan Unionissa ja Suomessa. Vaikka vihreänsävyisillä aatteilla onkin nyt etenkin urbaanien ihmisten ja valtakunnantason poliitikkojen vahva kannatus - lähes puoluekantaan katsomatta - on Euroopassa syytä pitää järki päässä.

Vaikka luomu onkin kaunis ajatus, ei se muuta sitä tosiasiaa, että maatalouden tuotantokasvit vaativat kasvaakseen edelleen paljon ravinteita, niitä vaanivat monenlaiset tuholaiset ja kasvitaudit eivätkä maanviljelijät elä pelkästä pyhästä ideologiasta, vaikka se olisikin klorofyllinvihreää. Sama koskee myös muita eläviä luonnonvaroja, joista metsä on Suomessa tärkein. 

Tästä syystä myös suomalaisen metsänhoidon viherryttämisessä on syytä edetä varovaisin askelin. En kiistä, etteikö meilläkin tarvittaisi biodiversiteetin ja hiilinielujen kasvattamisen takia nykyistä monimuotoisempaa metsänhoitoa, mutta kaikkien munien yhtäkkinen heittäminen samaan ideologiseen koriin on maamme elintasolle yhtä riskialtista kuin teentuotannon luonnonmukaistaminen Sri Lankassa. 

Siksi Suomen on huolehdittava siitä, ettei EU seuraa yksisilmäisesti biodiversiteettistrategiaansa monimuotoisuuden suojelussa ja metsien hiilinielukäytössä. Nämä ovat toki tärkeitä asioita, mutta niitä ei tule tavoitella tuhoamalla yhdellä kerralla ruokahuoltomme ja luonnonvarataloutemme perusta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän siirtymän hintalappuja
Ville Niinistö haluaa suomalaisille muita tiukempia rajoitteita
Yllättäviä käänteitä

Koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun?

Professori Pertti Haaparanta sai tämän päivän Helsingin Sanomissa täystyrmäyksen ehdotuksilleen Suomen lisävelkaannuttamisesta. Tyrmääjinä toimivat hänen ekonomistikollegansa.

Nähdyssä pikadebatissa järkevimmän kommentin kuulimme Sixten Korkmanilta. Se kuului näin: "kos­ka ja mi­ten Suo­men yri­tys­sek­to­ri kään­tyy kas­vuun? Ku­kaan ei ole esit­tä­nyt hy­vää vas­taus­ta tä­hän ky­sy­myk­seen."

Korkmanin kysymykseen ei liene yhtä vastausta. Isoilla yrityksillä on erilaiset ongelmat kuin pienillä. Tosin ainakin metsäteollisuus näyttäisi jo olevan nousussa - kiitos ilmeisesti euron heikkenemisen, eli vanhanaikaisen d-lääkkeen.

Sen sijaan yksityissektorin pienten ja usein kotimaan markkinoille tähtäävien yritysten problematiikkaan d-lääke ei auta suoraan. Niiden markkinatilanne paranee vasta sitten kun kotimarkkinoille virtaa rahaa. Se voi tapahtua vain elvyttämällä - mihin nyt siis ei ole varaa - tai vientiyritysten tuodessa maahan riihikuivaa rahaa.

Lopuksi on todettava, että ihmisten ryhtymistä yrittäjiksi hillitsee kaksi tekijää. Ensinnäkin varsinkin kouluteutuilla työntekijöillä on Suomessa niin korkeat palkat, että pelkästään toisen palkkalistoilla toimien saa varsin kohtuullisen elintason: omat asunnon, kesämökin, auton, lomamatkoja jne. Toisin sanoen nykyisellä palkkatasolla yrittäjäksi lähtemiseen ei ole työntöä. 

Samalla yritysten palkkakulut suuren verokiilan tukemana tekevät voitollisesta yrittämisestä vaikeaa. Siksi moni yrittäjä on siirtänyt toimintansa halvempiin maihin, kuten Viroon. Siellä yrittäminen on halvempaa, vaikka itse työntekijälle maksettava palkka olisikin sama.

Toinen yrittämistä ehkäisevä tekijä on yritysten toimintaa ehkäisevä lähinnä EU:n taholta tullut jättimäinen sääntely. Hyvä esimerkki tästä on pienyritykset julkisen sektorin isoilta hankinnoilta ulos sulkeva hankintalaki sekä työttömän peruspäivärahan evääminen yrittäjiltä, mikäli nämä pitävät yrityksensä kaupparekisterissä.

Jonkinlaisen vastauksena Korkmanille voisi todeta, että kyllä yksityinen sektori varmaankin lähtee nousuun vientiteollisuuden vetämänä, mutta todelliseen lentoon se voi päästä ainoastaan sääntelyä purkamalla. 

Ja valtavirtaa yrittämisestä tulee vasta sitten, jos siihen ajaa työntekijöiden palkkatason putoaminen. Siihen saakka yrittäjiksi ryhtyvät ainoastaan ne, joille yrittäminen on elämäntapavalinta.

Minun kysymykseni kuuluukin, että pitäisikö yrittämistä edistää. Ja jos, niin mikä puolue ja millä tavalla?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Antti Lindtman väärällä asialla
Geenitekniikasta merkittäviä hyötyjä ympäristölle ja maataloudelle
Hyvä bisnes

Suomen, Saksan ja Kreikan talouksien kohtalonyhteys

Pörssiyhtiöiden tuloskausi alkaa tällä viikolla. Helsingin Sanomat toteaa, että yritysten odotetaan parantavan tuloksiaan selvästi, koska tiukat ajat ovat pakottaneet ne parantamaan tehokkuuttaan. Myös euron heikkeneminen auttaa näitä yrityksiä.

Uutinen on hyvin mielenkiintoinen ja auttaa ymmärtämään sitä muutosta, joka tehtiin eurojärjestelmään siirryttäessä. Ja jonka yhtä jälkipyykkiä pestiin eilen Kreikan vaaleissa.

Raha on ihmisen keksintö, jonka arvo on nykyisin pelkkä sopimus. Sen mukaisesti kunkin valuutan arvo suhteessa muihin valuuttoihin määräytyy sen perusteella, miten arvokkaaksi ihmiset uskovat tuon valuutan. Jos usko menee, valuutta romahtaa. Uskolla on kuitenkin taipumus säilyä, sillä kukaan ei hyötyisi täydellisestä valuuttaromahduksesta.

Juuri minkään maan valuutta ei ole romahtanut, mutta kelluvat eli vapaasti arvonsa muodostavat valuuttakurssit ovat kyllä heijastelleet kunkin valuutta-alueen (yleensä valtion) talouselämän tilaa. Jos tuo tila on heikentynyt, on kurssi laskenut ja kyseisen valuutta-alueen kilpailukyky noussut.

Kun eurojärjestelmä luotiin, otettin siihen mukaan hyvin erilaisia talousalueita. Vahvan Saksan rinnalle tuli esimerkiksi heikko Kreikka. Tässä järjestelmässä näiden molempien maiden talouksien toiminnan edellytyksenä olisi ollut talouselämän kulurakenteen (eli elintason) sopeuttaminen työn tuottavuuden mukaiseksi.

Näin on Kreikan osalta tapahtunutkin, mutta vasta sitten kun maa ehti velkaantua korviaan myöden. Kreikan ja koko eteläisen Euroopan ongelmana oli siis muuhun euroalueeseen nähden liian heikko tuottavuus ja maiden kriisi sitä syvempi mitä kauemmin talouden sopeuttamisen tarve tunnustettiin ja korjattiin. Kreikkaa lukuun ottamatta elintasoaan rajusti pudottaneet maat selvinnevät näin syntyneistä velvoitteistaan.

Myös Suomessa tehtiin samankaltaisia virheitä kuin Etelä-Euroopassa. Nokian tuodessa rahaa talouteen kasvatettiin työn kuluja sekä palkkaneuvotteluissa että julkisia menoja lisäämällä. Kun Suomen kilpailukyky näillä toimilla tuhottiin eikä valuuttakurssi korjannut tilannetta, sakkasi Nokia muillekin yrityksille tuli vaikeuksia. Samalla menivät myös varat ylläpitää kasvanutta julkista sektoria.

Vastauksena tähän kaikkeen yrityselämä tehosti toimintaansa - eli irtisanoi ihmisiä ja kävi tiukat palkkaneuvottelut, jotka oikaisivat osaltaan kulurakennetta. Myös julkinen sektori on ollut saneerattavana ja sen menojen kasvaminen on pysähtynyt. Valitettavasti julkinen velka kuitenkin kasvaa edelleen.

Nyt voimme toivoa, että Helsingin Sanomien käsitys yritysten kasvavista voitoista pitää paikkansa ja ne pääsevät jäälleen kasvu-uralle. Ajan myötä tämä helpottaa myös työttömyyttä ja julkisen talouden tilaa. Kunnes nousevat palkat ja jälleen paisuva julkinen sektori heikentää taloutemme kilpailukyvyn kilpailijoihimme nähden liian alhaiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan
Intialaisten katkeruudesta suomalaisia kohtaan
Yrittämisen kannukset kuntoon!