Miksei meillä ole urheiluseuroja, jotka liikuttavat lapsia ja nuoria ilman kilpailullisia tavoitteita?

Mokkapalaäidiksi itseään kutsuva henkilö kirjoitti mielipiteensä suomalaisista urheiluseuroista. Sen mukaan "urheiluseura kasvattaa järjestelmällisesti parhaita yksilöitä kohti aikuisuuden kynnyksellä häämöttävää edustusjoukkuepaikkaa. Muiden lasten tehtävänä on tukea tätä tavoitetta."

Tämä henkilö esitti kirjoitukssaan vaatimuksen, jonka mukaan "tarvitsemme kunnollista arvopohjan muutosta ja urheiluseuroja, jotka palaavat juurilleen: liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia. Erityisenä kohderyhmänä pitäisi olla 13–20-vuotiaat nuoret, joista vain murto-osalle on paikka nykyisten urheiluseurojen joukkueissa... Veronmaksajien ei tulisi rahoittaa nykyistä huippu-urheilijoiden tehotuotantoa lasten ja nuorten urheiluseuroissa. Käytettäköön veroeurot mieluummin kaikille saavutettavaan ja kansanterveyttä edistävään liikuntaan."

Mokkapalaäidin vaatimus on sinänsä sekä ymmärrettävä että oikeaan asiaan suuntautuva. Ensimmäinen sikäli, etteivät kaikki lapset ja nuoret ole kilpailullisia saati urheilullisesti lahjakkaita. Ja toinen siksi, että näiden nuorten vähäinen liikuntaharrastus on todellinen yhteiskunnallinen ongelma. 

On kuitenkin niin, etteivät - toisin kuin kirjoittaja vihjaisi - suomalaiset urheiluseurat juurikaan toimi veronmaksajien piikin varassa. Sen sijaan niiden nuorisotoiminta perustuu lähes kokonaan vapaaehtoisuuteen, mikä edellyttää tekijöitä. Eikä sellaisia löydy ilman motivaatiota. 

Käytännössä urheiluseurojen toimintaan osallistuvilla ihmisillä on kaksi intressiä eli motiivia. Niistä suurin on oman lapsen harrastus ja toiseksi suurin oman lapsen kilpailumenestys. Monen kohdalla jopa päinvastoin.

Näiden motivaatiotekijöiden tyydyttämiseksi nämä ihmiset uhraavat omaa vapaa-aikaansa omalla kustannuksellaan - siis ohjaavat nuorisoryhmiä, kuljettavat lapsia ja nuoria tapahtumiin, osallistuvat kilpailutapahtumien järjestämiseen ja keräävät samoja tarkoituksia varten yrityksiltä sponsorirahoja seuran toiminnan mahdollistamiseksi. Näihin resursseihin verrattuna mokkapalaäidin mainitsemat veronmaksajien tukirahat urheiluseuroille ovat merkitykseltään kuin pieru Saharassa. 

Niinpä käytännössä jokaisen lapsia ja nuoria liikuttavan urheiluseuran kohtalon kysymys on se, millä tavalla toimintaan saadaan mukaan aikuisia. Ja tosiasia on, että sellaisia näyttää löytyvän parhaiten niistä, joiden lapset ovat kilpailuhenkisimpiä ja menestyvät lajissaan. 

Jos mokkapalaäiti siis haluaa urheiluseurojen keskittyvän liikuttamaan laajasti lapsia, nuoria ja aikuisia ilman kilpailuhenkisyyttä, on hänen löydettävä tällaiselle toiminnalle talkootyöläisiä ja kustannusten vapaaehtoisia maksajia. Yksi hyvä keino on ilmoittaa itsensä seurajohdolle vetämään harrastusliikuntaryhmää ja kerätä muista samanhenkisistä kokonainen tiimi, joka huolehtii ympäri vuoden toiminnan keskeytyksettömästä jatkumisesta. En tosin osaa neuvoa, minkälaisen motivaatiotekijän avulla se onnistuisi. 

Tässä on hyvä huomata vielä sekin, että urheilu on yhteiskunnassamme tavallaan lapsipuolen asemassa. Nuorten musiikkiharrastusta ohjaavat veronmaksajien varoilla palkatut soitonopettajat. Samoin nuorten kuvataideharrastukset ovat kuntien järjestämiä. 

Mutta nuorten liikuntaharrastus - kuten edelle kirjoitin - perustuu vapaaehtoistyöntekijöiden panostukseen ja sellaisena korostaa niiden tahojen motiiveja ja intressejä, jotka sen pyörittämiseen osallistuvat. Eikä se voi olla näkymättä lopputuloksessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka
Huippu-urheilun ja kansanliikunnan välinen yhteys
Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan

Afrikassa tarvittaisiin vapaaehtoista kehitysapuaa

Suomalaisten kehitysjärjestöjen toiminnanjohtaja Juha-Erkki Mäntyniemi vaati mielipidekirjoituksessaan kansainvälistä rahoitusta koronaviruksen vastaisiin toimiin Afrikassa. Hänen mukaansa "yhteinen vastuunkanto ja toisista ihmisistä välittäminen pelastavat ihmishenkiä ja pienentävät vahinkoja."

Hän luonnosteli suunnittelemaansa toimintatapaa seuraavasti "viranomaiset, kehitysrahoituslaitokset sekä kehitysavun ja humanitaarisen avun järjestöt on tuotava saman pöydän ääreen ratkaisemaan haasteita yhdessä. Suomessa voimme tehdä osuutemme koordinoimalla kehitystoimijoiden työtä ja tätä kautta maksimoida toimiemme vaikuttavuutta kehittyvissä maissa."

Kirjoituksen jatkuessa minussa heräsi ikävä epäily, ettei kyse viime kädessä olisi afrikkalaisten hädästä, vaan kehitysapujärjestöjen oman toiminnan edellytyksistä. Tätä ajatusta tuki ennen kaikkea kirjoituksen kohta, jossa todettiin "kehitysjärjestöt taistelevat paikallisten kumppaniensa kanssa monin tavoin koronavirusta ja sen leviämistä vastaan eri puolilla maailmaa. Parhaillaan järjestöt nostavat valmiuttaan toimia koronavirusepidemiaa vastaan olemassa olevien hankkeiden resursseilla ja samalla tukevat paikallisten viranomaisten toimintaa."

Afrikan maiden mahdollinen auttaminen tapahtuisi kokonaan velkarahalla - jota toki on käytetty kehitysapuun jo aiemminkin alijäämäisten budjettien takia lähes miljardi euroa vuodessa. Tosiasia kuitenkin on, että juuri nyt esimerkiksi Suomi on ottamassa pelkästään oman yhteiskuntamme ylläpitämiseksi valtionvelkaa vähintään 20 miljardin euron verran. Eikä ole mitään takeita siitä, että sekään riittäisi.

Siksi lisärahan - ja jo budjetoidunkin rahan - syytäminen kehitysapujärjestöille käytettäväksi Afrikassa edellyttäisi tässä tilanteessa suomalaisten selvän enemmistön hyväksyntää. Näin siksi, että jokainen kehitysjärjestöille annettu euro olisi ylimääräinen taakka koronaviruksen jälkeisenä aikana otettavaksi veronmaksajien jo muutenkin äärimmilleen venytettäväksi tulevasta selkänahasta.

Niinpä ehdotan, että valtiovallan sijasta Mäntyniemi ja kumppanit pyytäisivät toimintaansa tukea vapaaehtoisilta. Jos sellaisia löytyisi suomalaisten joukosta esimerkiksi miljoona kappaletta, ja jokainen antaisi Afrikkaan vietäväksi vajaan tuhannen euron vapaaehtoisen tukisumman, tuottaisi keräys kehitysapujärjestöille samanlaisen potin kuin ne ovat tottuneet saamaan hallitukselta vuosittain. Eikä kenellekään jäisi epäselväksi, että rahojen antamiselle olisi maksajan hyväksyntä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Onko hallitukselta unohtumassa oleellinen?

Kehitysavusta on kuin onkin hyötyä

EU:n Afrikanpolitiikka uusille urille - kehitysapurälssi kauhistui

Lisäisikö turvapaikanhakijoiden sijoittaminen leireihin maahanmuuton kustannuksia?

Kolumnisti Anu Kantola otsikoi uusimman kirjoituksensa, että "tiedoksi niille, jotka surevat pakolaisten aiheuttamia kustannuksia: Leirittämällä ja eristämällä he vasta kalliiksi tulevatkin." Väite vaatii kommentin.

Anu Kantola perustelee otsikkoaan sillä, että mikäli pakolaiset saataisiin integroitumaan yhteiskuntaan ja mukaan työelämään, heistä aiheutuvat kustannukset laskisivat. Ja että vastaanottokeskuksissa makuuttaminen vaikeuttaisi integroitumista ja siten nostaisi tulijoiden aiheuttamia kustannuksia.

Hän ehdottaa myös Kanadassa (hänen mukaansa) käytettyä keinoa. Siellä viisi ihmistä voi ottaa pakolaisperheen vastaan ja sponsoroida heitä vuoden ajan niin, että he pääsevät elämän alkuun. Näin kotoutuminen on ollut parempaa kuin valtiovetoisessa järjestelmässä. Kuinka paljon - sitä hän ei kerro.

Tässä kohtaa minun on sanottava, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että Kantola ja hänen hengenheimolaisensa ottavat viisittäin vastatakseen pakolaisten kotoutumisesta. Etenkin jos ja kun se lisäisi heidän pääsemistään työelämään ja ehkä muutenkin assimiloitumaan suomalaiseen kulttuuriin.

Sellaisen varauman kuitenkin teen, että jos (kuten ymmärsin) kyse olisi vasta turvapaikkaa hakevista (eikä siis pakolaisstatuksen jo saaneista) heidät tulisi välittömästi palautettaa kotimaahansa, mikäli edellytykset oleskeluun hädän ja vainon perusteella eivät täyty. Työperäiseen maahanmuuttoonhan on omat järjestelmänsä.

Kantolan otsikosta ja siihen sisältyvän väitteen perustelusta olen sikäli samaa mieltä, että hyvä kotoutuminen tosiaan vähentää maassa jo olevien kustannuksia suhteessa siihen että he eläisivät yhteiskunnan varoilla. Toisaalta on niin, että leirielämä tuskin houkuttaa muita kuin todellisessa vaarassa kotimaassaan olevia, joten sellaisten olemassaolo vähentäisi oleellisesti Suomen vetovoimaa elintasopakolaisten piirissä. Ja vähentäisi sitä kautta heistä aiheutuvia kustannuksia.

Lopputuleman ratkaisee siis turvapaikkaa perusteettomasti hakevien suhteellinen osuus kaikista hakijoista. Onneksi siitä on käytössä selvää numerotietoa, sillä elintasopakolaisuuden yleisyyden puolesta puhuvat maahamuuttoviranomaisten päätökset.

Vuonna 2016 varsinaisia turvapaikkoja myönnettiin 4 111. Hakemuksia jätettiin yhteensä 25 997. Siten turvapaikkaa tarvitsevia oli vain pieni vähemmistö sellaista pyytäneistä.

Elintasopakolaisuuden yleisyydestä kertoo epäsuorasti myös ruuasta valittaminen. Sekä tulijavirtojen suuntautuminen Suomen sijasta Ruotsiin silloin kun meillä tulijoiden käteen saamaa "diskorahaa" pienennettiin noin sadalla eurolla kuukaudessa viitisen vuotta sitten.

Edelle kirjoittamani perusteella Suomen vetovoimalla on kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen kustannuksiin oleellisesti suurempi vaikutus kuin tänne hakeutuneiden integroitumisella tai integroitumatta jättämisellä. Siksi olen myös sitä mieltä, että Anu Kantolan otsikkoonsa kirjaama väite on kokonaisuuden kannalta tarkasteltuna raskaasti virheellinen.

Se ei silti tarkoita, ettei maahamme turvapaikan saaneiden ihmisten kotoutumiseen pitäisi panostaa. Hehän ovat jatkossa joka tapauksessa joukossamme, joten mitä useampi heistä elättää itsensä työnteolla, sitä pienempi lasku heidän elatuksestaan lankeaa kantaväestölle.

Niinpä esitän, että Anu Kantola ja hänen hengenheimolaisensa keräisivät viisikkoja elättääkseen ja kotouttaakseen turvapaikkaa vasta hakevien sijasta sellaisen - siis pakolaisstatuksen - jo saaneita. Se olisi hyödyllistä niin hätää ja vainoa paenneiden, kuin myös suomalaisen yhteiskunnan kannalta.

Lisäksi Kantolalle ja kumppaneille tulisi varmasti hyvä mieli. Kyseessä olisi siis suorastaan win-win-win -tilanne.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kielteisen päätöksen saaneille on rakennettava turvapaikka
Uusi luku turvapaikkasirkukseen
Anu Kantolalta luovaa talousajattelua