Puolueet tavoittelevat joko sosiaali- tai hyvinvointivaltiota

Selailin tänään alkuillasta uutisia päivän tapahtumista. Olin varsin väsynyt, joten tarkkaavaisuuteni oli enintään välttävällä tasolla, kunnes törmäsin yhteen virkkeeseen Suomen uutisten jutussa. 

Siinä nimittäin luki lyhyesti ja ytimekkäästi, että "sosiaalivaltiota on purettava ajatuksella, jotta hyvinvointivaltio voidaan säilyttää". Sen luettuani olin täysin hereillä ja pirteänä kuin peipponen.

Virkkeessä oli nimittäin – ehkä jutun kirjoittajan tietämättä – tiivistetty suomalaisen vihervasemmiston ja oikeiston välinen ero. Ensin mainitun – sisältäen Vihreät ja Vasemmistoliiton sekä suurimman osan demareista ja vähemmistön ruotsalaisista ja kepulaisista – politiikkaa ohjaa ajatus sosiaalivaltiosta, jollaisessa ihmisellä ei ole vastuuta eikä velvoitetta huolehtia itsestään, vaan jokaisen elämän edellytysten järjestämisestä on vastuussa viime kädessä yhteiskunta ja sen keskushallinto.

Suomalainen oikeisto – mukaan lukien Perussuomalaiset, Kristilliset, Kokoomus, suurin osaa Keskustasta ja ruotsalaisista sekä oikeistodemarit – puolestaan tavoittelee hyvinvointivaltiota, jossa yhteiskunta tulee apuun silloin, kun ihminen on yrityksistään huolimatta epäonnistunut oman elämänsä edellytysten luomisessa. Näinhän voi käydä sairauden, ikääntymisen tai lyhytaikaisesti myös heikkojen taloussuhdanteiden takia. 

Edellä kuvaamani jakolinja selittää erinomaisesti mitä moninaisimpia poliittisten puolueiden linjauksia alkaen talous-, verotus- ja työllisyyspolitiikasta sekä päätyen aina maahanmuuton linjauksiin ja kulttuuri- sekä opetustoimeen. Poikkeuksen tekee lähinnä ulkoinen turvallisuus, jossa toisen maailmansodan karut kokemukset pitävät kansamme edelleen varsin yksimielisenä. 

Päivän aiempi merkintä:
Maahanmuuttopoliittisesti oleellinen asia

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Täysjärkinen demari
Suomen populistinen tulevaisuus
Laiha yhteisymmärrys hallitusohjelmassa on parempi kuin suunsoitto oppositiossa

Mikseivät suomalaiset saa eutanasiaa kotimaassaan?

Ikääntymisen aiheuttaman hitaasti etenevän raihnaistumisen - eli suorituskyvyn alenemisen ja erilaisten pienten ja vähän suurempienkin vaivojen - myötä on elämän rajallisuus käynyt yhä useammin omassa mielessäni. Erityisesti olen pohtinut sitä mahdollisuutta, että kuolema ei saavukaan äkkiä ja pyytämättä vaan hitaasti ja kiduttaen?

Tämän asia on itselleni hyvinkin konkreettinen, sillä olen elämäni aikana kuullut muistiansa menettämässä olevan itselleni rakkaan vanhuksen sanovan ja rukoilevan useamman kerran, että "ottaisi Jumala jo tykönsä". Ja seurannut toisen aiemmin äärimmäisen toimeliaan - mutta vakavan sairauden murtaman - sukulaiseni viimeisiä surun täyttämiä elinvuosia. Sekä hänen epäonnistuneita yrityksiään elämän päättämiseksi ennen kuin sairaskohtaus lopulta teki sen hänen puolestaan.

Olen myös nähnyt Alzheimerin sairauden tekevän ihanasta ja valoisasta ihmisestä lähes tuntemattoman ja äksyn, kunnes hän vaipui apatiaan ja kituutti siinä tilassa useita vuosia. Ilman että kukaan olisi antanut hänelle vapautusta siitä kärsimyksestä.

Siksi olen kysynyt itseltäni, että mitä haluaisin itse, jos tietäisin, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ja vastannut siihen yhdellä sanalla: armokuolemaa.

Tämä tuli mieleeni lukiessani pikku-uutista, jonka mukaan Slovenia on laillistanut eutanasian selväjärkisille, parantumattomasti sairaille sekä kovista kivuista kärsiville ihmisille, joiden tilanteen korjaamiseksi on jo kokeiltu kaikki mahdolliset parannuskeinot. Ja päädyin sitä lukiessani ihmettelemään jälleen kerran, miksei tätä mahdollisuutta suoda meille suomalaisille. 

Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi vuonna 2015 tehdyn kyselyn mukaan peräti 75 prosenttia suomalaisista hyväksyisi eutanasian. Eli asian pitäisi olla demokraattisessa - eli kansanvaltaisessa - yhteiskunnassa läpihuutojuttu. Mutta miksi se ei ole, vaan vielä tänä armon vuotta 2025 on eutanasiaa varten edelleen matkustettava ulkomaille?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat Vihreiden ja Vasemmistoliiton asialla 
Kuinka haluaisit kuolla?
Armokuolema ja kansanvalta

Nyt oli liian vaikeaa opposition kansanedustajille

Suomessa asuvien etnisesti suomalaisten määrä tulee laskemaan nopeasti silloin kun suuret ikäluokat alkavat poistua joukostamme. Syynä tähän on se, että suomalaisten syntyvyys on ollut vuodesta 1969 lähtien alhaisempi kuin väestön uusiutuminen edellyttäisi. 

Jo sitä ennen pienenee työikäisten etnisten suomalaisten määrä, joten maahamme on muodostumassa kasvava eläkeläisten joukko eli hienommin sanottuna suomalaisten huoltosuhde heikkenee. Ongelman ratkaisuksi on ehdotettu sekä maahanmuuttoa että palveluiden automatisointia.

Todellisuudessa tarvittaneen molempia. Niistä automatisaatio - ja robotisaatio - tulee avuksi mitä erilaisimpiin asioihin, kuten japanilaisten esimerkki osoittaa. 

Sen sijaan maahanmuutto on ongelmallisempi asia. Siinähän kyse ei ole tulijoiden puutteesta vaan siitä, että liian monelta tänne saapuvalta puuttuu edellytykset tuoda positiivinen panos suomalaiseen - tai ylipäätään länsimaiseen - yhteiskuntaan. Ja pahimmillaan he ja heidän jälkeläisensä muodostuvat yhteiskuntaa hajottavaksi ja terrorisoivaksi voimaksi - kuten Ruotsin esimerkki osoittaa.

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että suomalainen maahanmuuttopolitiikka asettaa kannusteita sille, että tänne saapuvilla ihmisillä olisi valmiuksia asettua yhteiskunnan rakentavaksi voimaksi. Ja ellei sellaisia ole, motivoisi heitä kepillä ja porkkanalla hankkimaan niitä. 

Tästä syystä on erinomaista, että hallitus on lisäämässä tänne saapuville maahanmuuttajille edellä mainitsemani kaltaisia kannusteita. Kansanedustaja Heikki Vestmanin (kok) mukaan "kansalaisuuslain tiukennuksilla kannustetaan kiinnittymään Suomeen, oppimaan kieli, omaksumaan kansalaisuuskokeella mitattavat perustiedot yhteiskunnasta, noudattamaan maan sääntöjä sekä tekemään töitä toimeentulonsa eteen... samalla kun yleistä asumisaikaedellytystä pidennetään monien EU-maiden tasolle kahdeksaan vuoteen, kansalaisuuden saamiseen tulee nykyistä vahvempi kielikannustin: kansalaisuuden saa jatkossa jo viiden vuoden asumisajalla, kunhan läpäisee kielikokeen... Toisin sanoen ne, jotka opiskelevat ahkerasti suomen tai ruotsin kielen, saavat kansalaisuuden kolme vuotta yleistä asumisaikaedellytystä aiemmin." 

Tämä oli ilmeisesti liian vaikeaa ymmärtää opposition kansanedustajille, jotka kritisoivat eilen hallituksen esitystä kovin sanoin. En sinänsä tietenkään ihmettele heidän ymmärryksensä rajallisuutta, koska suurin osa oppositiota edustaa sellaista poliittista aatetta, jonka historiallinen jalanjälki on lievästikin sanottuna surullista luettavaa. 

Tai sitten opposition kansanedustajat eivät vain olleet edes lukeneet kritisoimaansa lakiesitystä, kuten Vestman epäili. Omanlaistaan tyhmyyttä sekin.

Oli kyse kummasta tahansa, se kertoo omaa surullista kieltään nämä edustajat parlamenttiimme äänestäneiden suomalaisten harkintakyvystä ja poliittisesta valveutuneisuudesta. Eihän Suomelle eikä suomalaisille ole eduksi se, että lainsäädännöstämme on päättämässä niin ymmärrysrajoitteisia ihmisiä kuin eilinen eduskunnassa käyty debatti antoi ymmärtää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mari Rantasen ja Leena Meren ministeriöt oikealla asialla
Edes raaka murha ei herättänyt ruotsalaisia
Haluaisitko miellyttää robottia?