Afrikasta Albaniaan ja chileläisistä jengiväkivaltaan

Italia on alkanut siirtää turvapaikanhakijoita Albaniaan. Se tapahtuu maan merivoimien laivalla, jonka kyydissä on kymmenen bangladeshilaista ja kuusi egyptiläistä miestä, jotka olivat lähteneet veneellä Libyasta kohti saapasmaan rannikkoa.

Turvapaikanhakijoita kuljettavan Italian laivaston aluksen on tarkoitus saapua perille keskiviikkona, minkä jälkeen kehitysmaalaiset siirretään jonkinlaiseen keskukseen. Heidän hakemuksensa käsitellään kuitenkin Italiassa, mutta ilman heidän fyysistä läsnäoloaan. Sen sijaan miehet pääsevät ääneen videolinkin kautta. 

Niin sanotut ihmisoikeusaktivistit ovat protestoineen Italian järjestelyä vastaan ja väittäneet epäilevänsä näiden turvallisuutta Albaniassa. Väite on ihmeellinen, sillä vastaanottokeskuksen henkilökunta on italialaista, joten miehet eivät joudu albanialaisten kanssa tekemisiin kuin omasta tahdostaan eli poistumalla sijoituspaikkansa ulkopuolelle.

Toivon mukaan Italian järjestelyllä on hillitsevä vaikutus Välimeren yli tulevaan kehitysmaalaisten toiviomatkailuun. Liikenne käy nimittäin varsin kuumana, sillä kuluvan vuoden aikana Italiaan on saapunut yli 52 000, Kreikkaan yli 42 000, Espanjaan lähes 12 000 ja Kyproksellekin yli 5 000 kotiseutuaan korkeampaa elintasoa vaativaa ihmistä. 

* * *

Suomessa on julkaistu kirja, jonka mukaan maassamme ei ole ruotsalaistyyppisiä katujengejä. Sen sijaan täällä on kaveripiirejä, joiden kokoonpanot vaihtelevat. Ja joihin kuuluvien verivihollistenkin äiditkin saattavat tuntea toisensa.

Näillä usein 1990-luvulla Suomeen muuttaneilla henkilöillä on syviä ulkopuolisuuden ja rasismin kokemuksia. Ja siksi epäluuloa valkoisia suomalaisia kohtaan. 

Yksi kirjan kirjoittajista kertoi, että "vaikka nämä miehet ovat olleet rikollisuudessa tosi pitkään ikäänsä nähden, kaikki he haluavat lopulta elää tavallista elämää". Eivätkä he enää ihannoi jengimaailmaa.

Kirjasta kertoneen jutun luettuani jäin miettimään mistä johtui, ettei aikanaan maahamme saapuneilla chileläisillä tai vietnamilaisille ollut sellaisia ulkopuolisuuden ja rasismin kokemuksia kuin 1990-luvulla saapuneilla - siis lähinnä somaleilla. 

Enkä usko, että se johtuisi pelkästään siitä, että Suomen taloustilanne oli vietnamilaisten saapuessa 1980-luvulla parempi kuin seuraavalla vuosikymmenellä. On nimittäin niin, että chileläisten saapuessa 1970-luvulla Suomi oli köyhä maa, joka muiden valtioiden tavoin kärsi öljykriisistä, jonka aikana kansalaisia kehotettiin muun muassa alentamaan asuntojensa lämpötila 20 asteeseen ja moottoriteiden valaistus sekä kauppojen ikkunat pimennettiin yön tunneiksi sähkön säästämiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rasistisen väkivallan juurisyyt

Massamaahanmuutto on EU-nuorison suurin huoli
Välimerellisiä tunnelmia Lampedusalta

Vietnamilaiset tarjoavat mallin somaleiden sopeuttamiseen

Helsingin Sanomat kirjoitti siitä, kuinka hienosti vietnamilaiset pakolaiset soputuivat Suomeen 1970-luvun lopussa. Se on totta, mutta jutun otsikko "Ensimmäiset pakolaiset olleet Suomessa jo yli 40 vuotta – vietnamilaiset sopeutuivat, somalit kohtasivat ennakkoluuloja" antaa tapahtuneesta täysin väärän kuvan.

Eivät Vietnamilaiset suinkaan saapuneet niin, ettei heitä kohtaan olisi ollut ennakkoluuloja. Eiväkä niiltä välttyneet heitä ennen saapuneet chileläisetkään.

Kerron tämän omasta kokemuksestani, koska muistan hyvin sen vuosikymmenen, jolloin elin parasta nuoruuttani. Molemmat väestöryhmät kohtasivat ennakkoluuloja siinä kuin myöhemmin saapuneet somalitkin. Ne eivät kuitenkaan estänyt heidän kotoutumistaan, koska chileläisillä ja vietnamilaisilla oli valtava halu soputua uuteen kotimaahansa. Kotoutumisen edistyessä myös ennakkoluulot sammuivat hiljalleen.

Toisin sanoen somaleiden huonon Suomeen sopeutumisen syynä eivät ole suomalaisten ennakkoluulot sen enempää kuin muidenkaan maahanmuuttajaryhmien. Sellaisen väittäminen on tosiasioiden kieltämistä ja ainoastaan vaikeuttaa ratkaisun löytämistä somaliongelmaan.

Itse lähtisin hakemaan ratkaisua jutussa haastatellun tutkijan kommenteista: "vietnamilaiset sopeutuivat siihen tilanteeseen, olivat kohteliaita. He arvostivat myös koulutusta, ja lapset saivat hyvää tukea" sekä "heille järjestettiin heti koulua ja suomen kielen opetusta, he pääsivät harjoittelemaan ja töihin".

Toisin sanoen vastuuta somaleiden kotouttamisesta pitää jakaa sekä somaliyhteisölle, että kotouttamisjärjestelmälle. Koulutustoimenpiteet tulee hoitaa nopeasti ja tehokkaasti, mutta myös oppilailta pitää vaatia tapojensa ja asenteidensa muuttamista uuteen elinympäristöön sopiviksi.

Koska olen nähnyt useita somaleita harjoittelijoina myös työympäristössä, olen havainnut yhden mahdollisen esteen heidän työllistymiselleen ja heikolle kotoutumiselleen. He ovat nimittäin kaikki olleet ahkeria ja innostuneita, mutta samalla minun näkemiäni somaleita on yhdistänyt jonkinlainen kyvyttömyys ottaa vastuuta oman työn edistymisestä. Toisin sanoen annetut tehtävät kyllä hoidetaan hyvin, mutta tehtävän suorittamisen jälkeen jäädään tumput suorana odottelemaan eikä hakeuduta itse aktiivisesti uuden työtehtävän pariin.

En tiedä onko edellä kuvaamani aloitekyvyttömyys somaleita luonnehtiva yleinen piirre, vai onko minulle sattunut vain huono tuuri heidän kohdallaan. Toivottavasti vain huono tuuri, sillä kansanluonnetta olisi käsittääkseni varsin hankala muuttaa, vaikka kotouttamistoimet tehtäisiin kuinka hyvin. Tai no, toki tällekin ongelmalle voidaan hakea ratkaisuja, mikäli se ensin tiedostetaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Suomalaisnaiset burkhaan

Vesa Puuronen puhuu viisaita

Uusturkulaisten liikuntapalvelut