Helsingin Sanomat julkaisi jutun, joka antaa varsin murheellisen kuvan suomalaisesta politiikasta. Sen pohjana olleen kyselyn mukaan vain 40 prosenttia suomalaisista osasi kertoa mitkä puolueet kuuluvat nykyiseen hallitukseen.
Toisin sanoen kuusi kymmenestä ihmisestä tekee vaalien yhteydessä päätöksiä tietämättä mitkä kaikki puolueet ovat olleet vastuussa kuluneen vaalikauden poliittisesta linjasta. Eivätkä siten osaa asettaa ehdolla olevia puolueita vastuuseen teoistaan.
Vielä murheellisemmaksi tilanne muuttuu kun tarkastellaan vastaajien ikäjakaumaa: alle 24-vuotiaista äänestysikäisistä vain 18 prosenttia osasi nimetä maata johtavat puolueet oikein. Jäin itsekseni ihmettelemään, että kuinka hyvin nuorisomme osaa ylipäänsä hahmottaa poliittista todellisuutta tai mistä mahtaa johtua se, että talous- ja väestöpoliittisesti vastuuttomin puolueemme eli Vihreät nauttii nuorimmissa ikäluokissa ylivoimaisesti suurinta kannatusta.
HS:n jutussa oli myös yksi varsin hauska puute. Siihen upotetun testin jälkeen oli nimittäin selitysosuus, jossa mainittiin hallituspuolueet puheenjohtajineen. Lisäksi kerrottiin, että "oppositiossa eduskunnassa ovat perussuomalaiset, kokoomus ja kristillisdemokraatit" sekä selitettiin, ettei Sininen tulevaisuus ole lainkaan eduskunnassa.
Kuten arvoisa lukijani huomasi, unohtui jutun kirjoittaneelta toimittaja Jussi Pullisen selityksestä eduskunnan pienin ryhmä eli kolmen mainitun puolueen kanssa oppositiossa olevan Hjallis Harkimon Liike Nyt! aivan kokonaan. Syitä voimme vain arvailla, koska eihän kyseisen jutun kirjoittanut toimittaja voi mitenkään olla tietämätön siitä, mitkä kaikki poliittiset ryhmät ovat edustettuna valtiopäivillä. Eihän?
Samalla voimme pohtia myös sitä, miksi toimittaja Pullinen mainitsi selitysosuudessaan Perussuomalaisten hajoamisen yhteydessä valtamedioidemme ehdottoman tuen saaneiden, mutta valtataistelussa tappion kärsineiden, soinilaisten perustaman Sinisen tulevaisuuden, mutta ei esimerkiksi yhden paikan Ahvenanmaalta saanutta ja vaalien jälkeen RKP:n eduskuntaryhmäänn liittynyttä För Åland, gemensam listaa, tai vaikkapa historiallisesti paljon Sinisiä merkittävämpää perintöä kantavia kommunistisia sirpalepuolueita.
Niin tai näin, HS julkaisi myös toisen mielenkiintoisen jutun, jossa se haastatteli omassa historiassamme merkittävän kansanliikkeen eli Maalaisliitto/Keskustan puheenjohtajaa Katri Kulmunia. Tämän mukaan "voi olla myös, ettei keskusta nouse tästä".
Nähdäkseni Kulmuni saattaa hyvinkin olla oikeassa tässä analyysissään. Toisaalta ensin käsittelemästäni jutusta ilmenevä kansan tietämättömyys maamme poliittisista vastuunkantajista antaa Kulmunille ja hänen puolueelleen tulevaisuuden toivoa. Ellei kansa tämänkään vaalikauden jälkeen ole tietoinen nykyhallituksen punavihreän linjan kaikista toteuttajista, ei se osaa myöskään rankaista Kulmunin Keskustaa siitä ja puolue saattaa puheenjohtajansa epäilyistä huolimatta nousta vielä kerran kuin Feenix-lintu tuhkasta.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaiset ovat lähes immuuneja huuhaalle
Onko kepulaisuus katoamassa?
Mitä nuorisogallup kertoo poliittisesta tulevaisuudesta?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hjallis Harkimo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hjallis Harkimo. Näytä kaikki tekstit
perjantai 27. joulukuuta 2019
torstai 19. huhtikuuta 2018
Harkimon lähtö herätti ajatuksia
Hjallis Harkimo lähti Kokoomuksesta ja lyöttäytyi yhteen Mikael Jugnerin, Risto E. J. Penttilän ja Alex Niemisen kanssa. Puoluetta ei kuitenkaan ole perusteilla - ei ainakaan vielä.
Tapauksen seurauksena mieleeni juolahti sellainen ajatus, että Suomessa voisi olla tilausta puolueelle, jossa yhdistyisivät talousliberalismi, terve isänmaallisuus, maltillinen veropolitiikka ja keskiluokkaisuus.
Tuo puolue olisi talouden vapautta edistävä, maahanmuuttokriittinen, yrittäjäystävällinen, mutta samalla palkansaajahenkinen. EU-politiikassa se ajaisi vapaakauppaunionia federalistisen liittovaltion sijasta ja Nato-kanta olisi avoimen kriittinen. Venäjä-politiikkaa määrittäisi Suomen oma etu.
Puolueen toimissa suosittaisiin tarpeellisten työperäisten, mutta hillittäisiin vaikeasti integroitavien humanitaaristen maahanmuuttajien virtaa. Lisäksi huolehdittaisiin pien- ja keskikokoisten yritysten toimintaedellytyksistä ja helpotettaisiin erityisesti niiden kykyä luoda työpaikkoja. Tutkimuksesta, koulutuksesta ja elinikäisestä oppimisesta huolehdittaisiin.
Puolueen ohjelmassa rajattaisiin hyvinvointi- ja terveyspalvelut kohtuullisen veroasteen mukaan ja kehitettäisiin sosiaaliturvaa vastikkeelliseen suuntaan. Tavoitteena ei siis olisi loputtoman turvaverkon rakentaminen, vaan sen mahdollistaminen, että ihmiset huolehtivat itse itsestään ja osallistuvat siten yhteiskunnan rakentamiseen voimiensa mukaan. Toki kaikkein heikoimmista huolehdittaisiin vastikkeetta.
Nähtäväksi jää lähteekö Harkimon porukka rakentamaan puoluetta - ja jos lähtee, niin minkälaiselle ideologialle. Edelle luonnostelemallani ohjelmalla ja uskottavuudella olisi nähdäkseni tarjolla ainakin niiden äänet, jotka uskovat ihmisten osaamiseen ja omatoimisuuteen, haluavat säilyttää suomalaisen Suomen ja ovat maltillisesti arvoliberaaleja. Luullakseni aika moni suomalainen tunnistaa itsensä juuri sellaiseksi.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
VR osoitti tietä pääkaupunkiseudun liikenteen kehittämiselle
Pitäisikö sosialismista olla ylpeä?
Iloinen veronmaksaja?
Tapauksen seurauksena mieleeni juolahti sellainen ajatus, että Suomessa voisi olla tilausta puolueelle, jossa yhdistyisivät talousliberalismi, terve isänmaallisuus, maltillinen veropolitiikka ja keskiluokkaisuus.
Tuo puolue olisi talouden vapautta edistävä, maahanmuuttokriittinen, yrittäjäystävällinen, mutta samalla palkansaajahenkinen. EU-politiikassa se ajaisi vapaakauppaunionia federalistisen liittovaltion sijasta ja Nato-kanta olisi avoimen kriittinen. Venäjä-politiikkaa määrittäisi Suomen oma etu.
Puolueen toimissa suosittaisiin tarpeellisten työperäisten, mutta hillittäisiin vaikeasti integroitavien humanitaaristen maahanmuuttajien virtaa. Lisäksi huolehdittaisiin pien- ja keskikokoisten yritysten toimintaedellytyksistä ja helpotettaisiin erityisesti niiden kykyä luoda työpaikkoja. Tutkimuksesta, koulutuksesta ja elinikäisestä oppimisesta huolehdittaisiin.
Puolueen ohjelmassa rajattaisiin hyvinvointi- ja terveyspalvelut kohtuullisen veroasteen mukaan ja kehitettäisiin sosiaaliturvaa vastikkeelliseen suuntaan. Tavoitteena ei siis olisi loputtoman turvaverkon rakentaminen, vaan sen mahdollistaminen, että ihmiset huolehtivat itse itsestään ja osallistuvat siten yhteiskunnan rakentamiseen voimiensa mukaan. Toki kaikkein heikoimmista huolehdittaisiin vastikkeetta.
Nähtäväksi jää lähteekö Harkimon porukka rakentamaan puoluetta - ja jos lähtee, niin minkälaiselle ideologialle. Edelle luonnostelemallani ohjelmalla ja uskottavuudella olisi nähdäkseni tarjolla ainakin niiden äänet, jotka uskovat ihmisten osaamiseen ja omatoimisuuteen, haluavat säilyttää suomalaisen Suomen ja ovat maltillisesti arvoliberaaleja. Luullakseni aika moni suomalainen tunnistaa itsensä juuri sellaiseksi.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
VR osoitti tietä pääkaupunkiseudun liikenteen kehittämiselle
Pitäisikö sosialismista olla ylpeä?
Iloinen veronmaksaja?
tiistai 14. toukokuuta 2013
Nainen, lasikatto ja länsimaisen elämänmuodon jatkuvuus
Jokaisella ihmisellä on äiti. Ilman äitiä ei siis olisi ihmisiä. Toisin sanoen ilman äitejä yhdelläkään yhteiskunnalla - tai edes koko ihmiskunnalla - ei olisi tulevaisuutta vaan se katoaisi noin sadassa vuodessa kokonaan. On siis välttämätöntä, että riittävän useasta naisesta tulee äiti - eikä vain yhdelle lapselle vaan kahdelle tai kolmelle lapselle. Tarkalleen ottaen keskimäärin 2,1 lapselle.
Mutta äitikin on ihminen. Ja yhteiskunnan jäsen. Läntisessä maailmassa useimmat äidit eivät halua olla pelkästään äitejä, vaan lisäksi menestyviä ihmisiä työurallaan. Myös yhteiskunnan kannalta on merkittävää, että äidit kantavat kortensa kekoon kaikilla yhteiskunnan tasoilla: muussa tapauksessa talouselämämme jättäisi hyödyntämättä noin 50% siitä lahjakkuuspotentiaalista, joka sillä olisi käytössään. Sellaiseen ei ole varaa yhdelläkään yhteiskunnalla globaalin kilpailun paineessa.
Kahdesta edelle kirjoittamastani kappaleesta seuraa ristiriita. Toisaalta yhteiskunnan välittömän kehityksen kannalta tarvittaisiin naisten panos työelämässä, mikä puolestaan pitkään jatkuessaan näyttäisi tuhoavan koko yhteiskunnan pitkäaikaisen säilymisen väestön kääntyessä laskuun.
Väestön lisääntyminen on kääntynyt laskuksi kaikissa kehittyneissä maissa. Euroopan Unionissa yhdessäkään jäsenmaassa ei synny 2,1 lasta naista kohti. Eniten pienokaisia syntyy Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joissa selitys lienee etnisesti kantaväestöstä poikkeavien maahanmuuttajien sopeutumattomuudessa paikalliseen kulttuuriin. Nopeimmin väestön romahdus uhkaa Kreikkaa ja Italiaa, joissa naista kohden syntyy alle 1,4 lasta.
Myös Yhdysvalloissa syntyvyys on pudonnut alle 1,9 lapseen naista kohti. Länsimaiden ulkopuolella, mutta länsimaistyyppisestä hyvinvoinnista nauttivassa Japanissa puolestaan naista kohden syntyy vaivaiset 1,21 lasta naista kohti. Tosin ei pelkästään naisten haluttomuuden takia: tämän uutisen mukaan pojat tuntevat vastenmielisyyttä seksiä kohtaan (sivumennen sanoen näin suomalaista Y-kromosomia kantavalle outo ajatus).
Mutta palataan asiaan eli äitiyden ja naisten yhteiskunnallisen osallistumisen välisen ristiriidan ongelmaan. Viime viikolla nousi esille näkemys, jonka mukaan naisten rajaaminen asevelvollisuuden ulkopuolelle on epätasa-arvoista miehiä kohtaan.
"Ryynäysteknisesti" näin ehkä onkin, mutta toisaalta nyky-yhteiskunnassa miesten ei edelleenkään oleteta osallistuvan lasten hankkimiseen ja hoitoon samalla panostuksella kuin vaimoihmisten. Tästä seuraa se, että miehen uraputken kannalta hukkaan heitetty vuosi ase- tai siviilipalveluksessa kuittaantuu käytännössä jokaisessa lapsiperheessä perheenäidin äitiyslomalla. En siis näe pelkästään miehiin kohdistuvaa asepalvelusta tasa-arvokysymyksenä - ainakaan niin kauan kuin yhteiskunta ei oleta miehen osallistuvan naisten kanssa yhdenvertaisesti lasten hankkimiseen ja hoitamiseen.
Toisen näkökulman tähän ongelmaan saamme usein kuullusta väitteestä naisten lasikatosta. Ongelma näkyy myös ihmisten asenteissa naisia kohtaan: uraansa panostavaan naiseen suhtaudutaan ihmisenä epäilevämmin kuin samalla tavalla menestyneeseen mieheen. Kaikkiaan olen kuitenkin esimerkiksi Hjallis Harkimon kanssa samaa mieltä siitä, ettei ole olemassa niin tyhmää yrittäjää tai esimiestä, joka palkkaisi huonomman työntekijän vain siksi, että tällä on Y-kromosomi. Tai ainakaan sellaiset eivät ole yleisiä.
Tarujen pahojen miesten ilkeän Y-kromosomin suosimisen ja hyvä veli kerhojen sijasta näen naisten niin sanotun lasikaton syyksi edellä mainitsemani lastenhoidon epätasaisuuden sekä vielä tässä kirjoituksessa mainitsemattoman naisten vähäisemmän sitoutumisen työhönsä. Hehän tekevät selvästi vähemmän töitä kuin miehet. Tosin osan erosta selittää naisten omistautuminen perheelle, joten tältä osin asia palautuu lastenhoidon järjestelyihin ja siihen liittyviin asenteisiin suomalaisessa yhteiskunnassa.
On selvää, että niin kauan kuin lastenhoito jakautuu meillä epätasaisesti, on poikien asettuminen työelämään helpompaa kuin tyttöjen, ja yhteiskunnan johtaviin asemiin nousee edelleen naisia useammin miehiä. Vähemmän poissalolopelkoja herättävät ja enemmän töitä tekevät kun tapaavat myös menestymään yhteiskunnassa muita paremmin.
Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi vanhemmuuden pakollinen jakaminen miesten ja naisten kesken siten, ettei perheillä olisi enää vapautta äitiyslomien pitämisessä eikä jakamisessa: malli olisi siis esimerkiksi kuusi pakollista äitiyslomakuukautta äidille ja kuusi pakollista isyyslomakuukautta isälle. Myös mahdolliset vanhempainlomat ja lasten takia vietettävät sairauslomat olisi jaettava rangaistuksen uhalla tasan. Näin saisimme epäilemättä naisten panoksen työelämässä lähemmäs miesten panostusta - mutta samalla annoksen totalitarismia ihmisyyden sisimpään ytimeen.
Jos naisten asema yhteiskunnassa olisi siis tätä kautta ratkaistu, olisiko länsimaisen yhteiskunnan hyvinvointi ratkaistu pienellä totalitarismilisällä? Tuskin, sillä en mitenkään jaksa kuvitella, että edelle kuvaamani pakkoratkaisu innostaisi vanhempia lastentekoon, vaan se pikemminkin pahentaisi nykyistä syntyvyysongelmaa. Ja sitä kautta nopeuttaisi länsimaisen sivilisaation - tai ainakin kaukasidigeenien - perikatoa. Totalitarismilla olisi siis yhtä surkeat seuraukset kuin aina ennenkin.
Itse olen taipuvainen näkemään, että unelma sukupuolten tasa-arvosta työelämässä ei ratkea helposti. Eikä ratkaisu saa perustua totalitarismiin eikä äitiyden ja isyyden vaikeuttamiseen. Tarvitaan siis nykyistä lasikatto-valitusta merkittävästi luovempia ratkaisuja. Hyvästä ajattelusta kiinnostuneiden kannattaa lukea esimerkiksi tämä teksti.
Itse asiassa minusta on hienoa, että Suomessa naiset osallistuvat työelämään yhtä yleisesti kuin miehet, mutta yhteiskunnan äitiyttä tukevien mekanismien kautta saavat myös lapsia lähes riittävästi. Tilanne on aivan toinen kuin etelämpänä Euroopassa, missä perheet eivät hanki lapsia, vaikka naiset ovatkin yleisesti kotirouvia. En tiedä onko syynä hedonismi vai joku muu, mutta siitä olen iloinen, että suomalaisen äitiyden hienous on huomattu muuallakin.
Lopuksi haluan kiinnittää huomion siihen, että tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan suurin uhka on nuorten naisten parissa jostain syystä yleistyneessä ajatuksessa, ettei lapsia kannattaisi hankkia lainkaan tähän pahaan maailmaaan. Tai ei ainakaan ennen kuin "joskus sitten".
Näistä luultavimmin maailman pahuutta ylikorostavista ja hedonismista nousseista muotiajatuksista on seurannut lapsettomuuden ongelman räjähtäminen, kun biologisen kellonsa tikityksen myötä äitiyttä kaipaamaan herännyt nainen ei enää tulekaan raskaaksi yhtä helposti kuin 20 vuotta nuorempi kanssasisarensa. Tämä näkyy järisyttävimmin Helsingissä, missä yli kolmannes nelikymppisistä naisista on lapsettomia.
Länsimaisen elämäntavan kestävyyden kannalta olisi siis hienoa, jos nykyisen sinkkuelämän ihannoinnin sijasta yhteiskunnan asenneilmastossa perinteinen parisuhde lapsineen nähtäisiin tavoiteltavana tilana ja naisten työelämän lasikaton syyt saataisiin vähennetyksi minimiin. Jos toisesta täytyy tinkiä, niin olkoon se naisen tasa-arvo työelämässä, sillä sen aiheuttama vahinko on sittenkin oleellisesti vähäisempi kuin väestön kuihtumisen seuraukset.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erotetun opettajan tapaus
Kuka on naisen holhooja?
Nykyajan kansainvaelluksesta
Mutta äitikin on ihminen. Ja yhteiskunnan jäsen. Läntisessä maailmassa useimmat äidit eivät halua olla pelkästään äitejä, vaan lisäksi menestyviä ihmisiä työurallaan. Myös yhteiskunnan kannalta on merkittävää, että äidit kantavat kortensa kekoon kaikilla yhteiskunnan tasoilla: muussa tapauksessa talouselämämme jättäisi hyödyntämättä noin 50% siitä lahjakkuuspotentiaalista, joka sillä olisi käytössään. Sellaiseen ei ole varaa yhdelläkään yhteiskunnalla globaalin kilpailun paineessa.
Kahdesta edelle kirjoittamastani kappaleesta seuraa ristiriita. Toisaalta yhteiskunnan välittömän kehityksen kannalta tarvittaisiin naisten panos työelämässä, mikä puolestaan pitkään jatkuessaan näyttäisi tuhoavan koko yhteiskunnan pitkäaikaisen säilymisen väestön kääntyessä laskuun.
Väestön lisääntyminen on kääntynyt laskuksi kaikissa kehittyneissä maissa. Euroopan Unionissa yhdessäkään jäsenmaassa ei synny 2,1 lasta naista kohti. Eniten pienokaisia syntyy Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joissa selitys lienee etnisesti kantaväestöstä poikkeavien maahanmuuttajien sopeutumattomuudessa paikalliseen kulttuuriin. Nopeimmin väestön romahdus uhkaa Kreikkaa ja Italiaa, joissa naista kohden syntyy alle 1,4 lasta.
Myös Yhdysvalloissa syntyvyys on pudonnut alle 1,9 lapseen naista kohti. Länsimaiden ulkopuolella, mutta länsimaistyyppisestä hyvinvoinnista nauttivassa Japanissa puolestaan naista kohden syntyy vaivaiset 1,21 lasta naista kohti. Tosin ei pelkästään naisten haluttomuuden takia: tämän uutisen mukaan pojat tuntevat vastenmielisyyttä seksiä kohtaan (sivumennen sanoen näin suomalaista Y-kromosomia kantavalle outo ajatus).
Mutta palataan asiaan eli äitiyden ja naisten yhteiskunnallisen osallistumisen välisen ristiriidan ongelmaan. Viime viikolla nousi esille näkemys, jonka mukaan naisten rajaaminen asevelvollisuuden ulkopuolelle on epätasa-arvoista miehiä kohtaan.
"Ryynäysteknisesti" näin ehkä onkin, mutta toisaalta nyky-yhteiskunnassa miesten ei edelleenkään oleteta osallistuvan lasten hankkimiseen ja hoitoon samalla panostuksella kuin vaimoihmisten. Tästä seuraa se, että miehen uraputken kannalta hukkaan heitetty vuosi ase- tai siviilipalveluksessa kuittaantuu käytännössä jokaisessa lapsiperheessä perheenäidin äitiyslomalla. En siis näe pelkästään miehiin kohdistuvaa asepalvelusta tasa-arvokysymyksenä - ainakaan niin kauan kuin yhteiskunta ei oleta miehen osallistuvan naisten kanssa yhdenvertaisesti lasten hankkimiseen ja hoitamiseen.
Toisen näkökulman tähän ongelmaan saamme usein kuullusta väitteestä naisten lasikatosta. Ongelma näkyy myös ihmisten asenteissa naisia kohtaan: uraansa panostavaan naiseen suhtaudutaan ihmisenä epäilevämmin kuin samalla tavalla menestyneeseen mieheen. Kaikkiaan olen kuitenkin esimerkiksi Hjallis Harkimon kanssa samaa mieltä siitä, ettei ole olemassa niin tyhmää yrittäjää tai esimiestä, joka palkkaisi huonomman työntekijän vain siksi, että tällä on Y-kromosomi. Tai ainakaan sellaiset eivät ole yleisiä.
Tarujen pahojen miesten ilkeän Y-kromosomin suosimisen ja hyvä veli kerhojen sijasta näen naisten niin sanotun lasikaton syyksi edellä mainitsemani lastenhoidon epätasaisuuden sekä vielä tässä kirjoituksessa mainitsemattoman naisten vähäisemmän sitoutumisen työhönsä. Hehän tekevät selvästi vähemmän töitä kuin miehet. Tosin osan erosta selittää naisten omistautuminen perheelle, joten tältä osin asia palautuu lastenhoidon järjestelyihin ja siihen liittyviin asenteisiin suomalaisessa yhteiskunnassa.
On selvää, että niin kauan kuin lastenhoito jakautuu meillä epätasaisesti, on poikien asettuminen työelämään helpompaa kuin tyttöjen, ja yhteiskunnan johtaviin asemiin nousee edelleen naisia useammin miehiä. Vähemmän poissalolopelkoja herättävät ja enemmän töitä tekevät kun tapaavat myös menestymään yhteiskunnassa muita paremmin.
Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi vanhemmuuden pakollinen jakaminen miesten ja naisten kesken siten, ettei perheillä olisi enää vapautta äitiyslomien pitämisessä eikä jakamisessa: malli olisi siis esimerkiksi kuusi pakollista äitiyslomakuukautta äidille ja kuusi pakollista isyyslomakuukautta isälle. Myös mahdolliset vanhempainlomat ja lasten takia vietettävät sairauslomat olisi jaettava rangaistuksen uhalla tasan. Näin saisimme epäilemättä naisten panoksen työelämässä lähemmäs miesten panostusta - mutta samalla annoksen totalitarismia ihmisyyden sisimpään ytimeen.
Jos naisten asema yhteiskunnassa olisi siis tätä kautta ratkaistu, olisiko länsimaisen yhteiskunnan hyvinvointi ratkaistu pienellä totalitarismilisällä? Tuskin, sillä en mitenkään jaksa kuvitella, että edelle kuvaamani pakkoratkaisu innostaisi vanhempia lastentekoon, vaan se pikemminkin pahentaisi nykyistä syntyvyysongelmaa. Ja sitä kautta nopeuttaisi länsimaisen sivilisaation - tai ainakin kaukasidigeenien - perikatoa. Totalitarismilla olisi siis yhtä surkeat seuraukset kuin aina ennenkin.
Itse olen taipuvainen näkemään, että unelma sukupuolten tasa-arvosta työelämässä ei ratkea helposti. Eikä ratkaisu saa perustua totalitarismiin eikä äitiyden ja isyyden vaikeuttamiseen. Tarvitaan siis nykyistä lasikatto-valitusta merkittävästi luovempia ratkaisuja. Hyvästä ajattelusta kiinnostuneiden kannattaa lukea esimerkiksi tämä teksti.
Itse asiassa minusta on hienoa, että Suomessa naiset osallistuvat työelämään yhtä yleisesti kuin miehet, mutta yhteiskunnan äitiyttä tukevien mekanismien kautta saavat myös lapsia lähes riittävästi. Tilanne on aivan toinen kuin etelämpänä Euroopassa, missä perheet eivät hanki lapsia, vaikka naiset ovatkin yleisesti kotirouvia. En tiedä onko syynä hedonismi vai joku muu, mutta siitä olen iloinen, että suomalaisen äitiyden hienous on huomattu muuallakin.
Lopuksi haluan kiinnittää huomion siihen, että tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan suurin uhka on nuorten naisten parissa jostain syystä yleistyneessä ajatuksessa, ettei lapsia kannattaisi hankkia lainkaan tähän pahaan maailmaaan. Tai ei ainakaan ennen kuin "joskus sitten".
Näistä luultavimmin maailman pahuutta ylikorostavista ja hedonismista nousseista muotiajatuksista on seurannut lapsettomuuden ongelman räjähtäminen, kun biologisen kellonsa tikityksen myötä äitiyttä kaipaamaan herännyt nainen ei enää tulekaan raskaaksi yhtä helposti kuin 20 vuotta nuorempi kanssasisarensa. Tämä näkyy järisyttävimmin Helsingissä, missä yli kolmannes nelikymppisistä naisista on lapsettomia.
Länsimaisen elämäntavan kestävyyden kannalta olisi siis hienoa, jos nykyisen sinkkuelämän ihannoinnin sijasta yhteiskunnan asenneilmastossa perinteinen parisuhde lapsineen nähtäisiin tavoiteltavana tilana ja naisten työelämän lasikaton syyt saataisiin vähennetyksi minimiin. Jos toisesta täytyy tinkiä, niin olkoon se naisen tasa-arvo työelämässä, sillä sen aiheuttama vahinko on sittenkin oleellisesti vähäisempi kuin väestön kuihtumisen seuraukset.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erotetun opettajan tapaus
Kuka on naisen holhooja?
Nykyajan kansainvaelluksesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
