Joidenkin mielestä parasta on suojella lastaan kaikelta pahalta ja ikävältä kun taas toiset ajattelevat haasteiden kasvattavan jälkikasvua kohtaamaan myöhempiä vastuksia. Yhdet ovat sitä mieltä, että lasten pitää saada kasvaa vapaasti ja ilman rajoja, kun taas toiset kannattavat tiukkaa kuria.
Nykyajassa on se hyvä puoli, että meillä on käytettävissämme tieteellistä tietoa erilaisista asioista. Ja yksi sellainen - vanhempien ja lasten suhteeseen liittyvä - tiedonpala sai minut tarttumaan itseensä.
Luin nimittäin Norjassa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli selvitetty vanhempien ja lasten tahtoa suhteessa kilpailuttamiseen. Siitä selvisi, että vanhempien toisistaan poikkeava halu kilpailuttaa jälkeläisiään vaikuttaa näiden myöhempään elämään.
Käytännössä kymmenennellä luokalla olevilla lapsilla teetettiin matemaattistyyppisiä tehtäviä, joista he saivat palkkion joko siten, että kaikki saivat saman rahan tai niin, että osallistuja sai hiukan enemmän rahaa ollessaan parempi kuin satunaisesti valittu samanikäinen. Valinnan siitä, kumpaan kategoriaan lapsi osallistui, päätti hänen isänsä tai äitinsä - mutta siten, ettei lapsi tiennyt siitä. Myös lapsilta itseltään kysyttiin kumpaan sarjaan hän haluaisi osallistua.
Tämän kaiken seurauksena selvisi, että vanhemmat olivat valmiita asettamaan pojat tyttöjä useammin kilpailemaan muiden kanssa, mutta lasten itsensä parissa ero oli vieläkin suurempi. Tämä sukupuolten välinen ero vanhempien päätöksissä selittyy suurelta osin heidän käsityksellään lastensa kilpailukyvystä.
Erityisen mielenkiintoinen havainto oli, että vanhempien valinnat ennustivat lasten myöhemmän elämän vaiheita - erityisesti heidän kouluttautumistaan. Eli niiden vanhempien lapset, jotka olivat valmiita panemaan jälkeläisensä kilpailemaan muita vastaan, kouluttautuivat myös pidemmälle kuin lapsiaan kilpailulta suojelevien äitien ja isien jälkikasvu.
Näyttää siis siltä, että vanhemmat osaavat ennustaa lastensa kyvyt varsin hyvin. Tai vaihtoehtoisesti he kasvattavat lapsensa siten, että näille syntyy - tai on syntymättä - kyky ja halu jatkaa muita pidemmälle opintiellään.
Niin tai näin. Tämän tiedon varassa jokainen vanhempi voi pohdiskella missä suhteessa antaa haastetta omalle jälkeläiselleen - tai suojaa tätä muiden lasten kilpailulta.
Omalta osaltani olen luonnollisesti tehnyt tuon valinnan jo aikoja sitten, eikä asia enää kosketa minua. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - tunsin jonkinlaista tyytyväisyyttä luettuani tässä kirjoituksessa käsittelemääni tutkimusta.
Me annoimme paljon aikaa omille lapsillemme, luimme heille paljon, oppivat lukemaan jo ennen kouluun menoa, mutta ikinä emme heitä kannustaneet kilpailuun. Kaikki saivat koulussa stipendejä ja ovat nyt yliopistossa. Kukin tyylillään.
VastaaPoistaMinä nyt kyllä väittäisin, että on havaittu periytyvä taipumus.
VastaaPoista"Joidenkin mielestä parasta on suojella lastaan kaikelta pahalta ja ikävältä kun taas toiset ajattelevat haasteiden kasvattavan jälkikasvua kohtaamaan myöhempiä vastuksia."
VastaaPoistaHaaste elämässä on pahaa? tai siten tulkitsin tuon tekstiosan että jotkut ovat sitä mieltä. Sanoisin että kenellekään eivät haasteet sinällään ole pahasta, mutta niiden pitää olla sopivan kokoisia ja tasoisia lapsen kehitystasoon ja kykyihin nähden. Liian vaativa haaste joko ikään tai kykyihin tähden murskaa, liian helppo ei ole edes haaste eli ei kasvata tai palkitse oikeasti. Ja haasteiden välttäminen kokonaan tekee ihmisestä henkisesti heikon, mikä tahansa pienikin vastoinkäyminen voi murtaa tälla tavalla kasvatetun. Ja näitä mitä ilmeisimmin on nykyään melkoisesti, kun katsoo nuorten mielenterveystilannetta. Se kun ei ole selitys että koulu tai muu elämä olisi niin kamalan hirveän haasteellista. Koulu oli ennen huomattavasti vaativampaa jo opetussisällönkin puolesta. Nykyään peruskoulussa ja lukiossa opetetaan vain osa niistä asioista kuin menneinä vuosikymmeninä. Ero on suurin luonnontieteen ja ns. kovien tieteiden kohdalla. Toisen asteen opetuksessa aloitetaan nykyään sellaiselta tasolta joka ennen oli saavutettu jo ennen sinne menemistä. Ero on vain kasvanut. Ja vaikka opetussisältö oli ennen vaativampi ja suurempi, ei vastaavia mielenterveyden ongelmia ollut. Ei vaikka miten mitattaisiin.
”Joidenkin mielestä parasta on suojella lastaan kaikelta pahalta ja ikävältä kun taas toiset ajattelevat haasteiden kasvattavan jälkikasvua kohtaamaan myöhempiä vastuksia”. Ei se lapsi koskaan juokse, jota aina talutetaan. Lasten kyvyssä kohdata vastuksia on kuitenkin eroja. Samoin myös heidän kilpailunhalussaan. Ja sama pätee rajojen tarpeeseen. Toisia ei tarvitse rajoittaa käytännössä ollenkaan, pikemminkin vähän yllyttää, toisia taas on syytä rajoittaa tiukastikin. Useammin kuin harvoin mieleen on tullut epäilys, että kasvatusoppien keskeinen ongelma on dogmatismi, valitaan joku dogmi, jota kaavamaisesti sovelletaan kaikkiin. Tuloksena on sitten se Prokrusteen vuode, jossa toisilta typistetään sopimattomaksi katsotut piirteet, toiset kiskotaan melkeinpä hengiltä. Mediassa sitten kuorossa ihmetellään, että kouluissa mielenterveyden ongelmat sen kun lisääntyvät, kun kasvavia lapsia yritetään tunkea milloin mihinkin muottiin.
VastaaPoistaTietysti on eroja, mutta niillekin lapsille jotka eivät haasteita itse halaja, tulisi niitä kuitenkin asettaa. Haasteet, sopivan kokoisina, ovat oleellinen osa kasvamista ja itsetunnon ja -tietämyksen kasvattamista. Ilman niitä ihminen jää torsoksi.
VastaaPoista"Haasteet, sopivan kokoisina, ovat oleellinen osa kasvamista ja itsetunnon ja -tietämyksen kasvattamista". Tuosta olen aivan samaa mieltä, mutta siinä täytyy olla tuntosarvet ulkona, jotta haasteet olisivat lapselle sopivia. Kaavamaisilla oppikirjojen ja seminaarien antamilla "tehkää näin" opeilla mennään herkästi pieleen. Nyt näyttää liian usein olevan vallalla lapsen kasvattaminen oppikirjan ja seminaarin määrittelemään muottiin kun lähtökohtana pitäisi olla hänen kasvattamisensa omaksi itsekseen, onma ominaislaatunsa ja potentiaalinsa mittoihin.
PoistaTuo mistä puhut, on juuri näiden "kympintyttöjen" touhuja, ihmisten joille ei pitäisi antaa edes omia saati muiden lapsia kasvatettavaksi.
PoistaJa joita on nykyisistä opettajista ja "varhaiskasvattajista", siis niistä jotka alalle jäävät, neljä viidestä.
VastaaPoistaOikea ratkaisu on laittaa lapsi itähelsinkiläiseen kouluun ryhmään jossa on vähemmistönä näin lapsi oppii kilpailemaan ja elämä on tarpeeksi haasteellista eikä mitään pullamössä mitä näillä kommentti palstoilla aina inistään...
VastaaPoista