Tänä aamuna luin kaksi äärimmäisen mielenkiintoista länsimaisen kulttuurin traditioihin liittyvää uutista. Niistä ensimmäinen liittyi suomalaisen sotasankarin Carl Gustaf Mannerheimin hahmoa hyödyntävään taidenäyttelyyn ja toinen kristinuskon perusoppeihin.
Mannerheim-uutinen oli jatkumoa jo pitkään Suomessa vaikuttaneeseen taidesuuntaukseen, jossa maamme merkittävintä sankarimyyttiä halutaan vetää lokaan yhteiskunnallisen edistyksellisyyden nimissä. Tällä kertaa kyse on taideteoksesta, jossa Mannerheim-hahmo kävelee ruumiskasan päällä.
Valitettavasti en näe teoksen tehneen taiteilijan tuotoksessa mitään omaperäistä. Onhan Suomen kolmeen kertaan pelastanut sankarimme ehditty jo aiemmin esitellä sekä homona että tummahipiäisenä afrona, joten kyse on lähinnä jo puhtaaksi kaluttuun luuhun palaamisesta.
Itselleni oleellinen kysymys tässä asiassa on se, että mitä tämä itsensä toistaminen kertoo suomalaisen taiteen tasosta?
Aamun toinen kulttuuriuutinen puolestaan kertoi paavin päättäneen muuttaa Isä meidän -rukouksen sanamuotoja, koska kreikankielinen alkuteksti ei vastaa hänen omaa käsitystään Jumalan luonteesta. Kyse on siitä, ettei paavi katso jumalansa saattavan ihmisiä kiusaukseen, vaan pyrkii pikemminkin estämään sitä.
Itselläni ei ole uskoa jumaliin sen enempää katolisen kuin minkään muunkaan uskomusjärjestelmän mukaisesti. Näin ulkopuolisena tuntuu kuitenkin oudolta, että maailman tunnetuin kirkonmies asettaa oman näkemyksensä uskontonsa pyhän tekstin luoman kuvan yläpuolelle.
Näin toimiessaan paavi taitaa olla aikamme lapsi, sillä onhan jo pitkään tiedetty ihan tavallisten sekularisoituneiden suomalaisten poimivan uskonnoista omaan maailmankuvaansa sopivia palasia ja tekevän niistä itselleen opinkappaleita. Näin paavi ohjaa myös katolista kirkkoa kohden nykyaikaista viipaleuskontoa, jolla ei enää ole juurikaan vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen, mutta joka ohjaa koko yhteiskuntaa kohti entistä tukevampaa arvorelativismia.
Siis sitä arvorelativismia, jonka yhtenä ilmentymänä on edistyksellisenä itseään pitävien taiteilijoiden tarve häpäistä kerta toisensa jälkeen muiden ihmisten kunnioittamia ihmisiä ja arvoja. Kuten tässä kirjoituksessa siteeratun ensimmäisen kulttuuriuutisen taiteilija luodessaan Mannerheimista ruumiskasan päällä kävelevän murhaajan.
Tässä genressä ei tosiasioilla - kuten Mannerheimin ansioilla kriisitilanteissa tai Raamatun alkuperäisillä teksteillä ja niiden pohjana olleilla alkuperäisillä uskonnollisilla käsityksillä - ole merkitystä, vaan oleellisempaa ovat ihmisten subjektiiviset arvot, näkemykset ja tavoitteet. Siis sellaiset kuin taiteilijoiden parissa yleisesti vallitseva poliittinen edistyksellisyys ja huomionkipeys tai kirkon helpompi lähestyttävyys eli suurempi houkuttelevuus potentiaalisten kymmenysten maksajien parissa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko taiteesta provosoituminen kulttuurinen tai suorastaan geneettinen eikä uskonnollinen ominaisuus?
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden
Taideuutisia
Jos kysyy länsimaisilta ihmisiltä, uskovatko he Jumalaan, niin useinkin ne, jotka uskovat, ryhtyvät kuvailemaan, että heidän Jumalansa ei kuitenkaan ole semmoinen tai tämmöinen vaan tuommoinen. Usein kerrotaan, että heidän Jumalansa ei ole kovinkaan perinteinen, vaan pikemminkin Jumalalla on varsin moderneja mielipiteitä.
VastaaPoistaJumalasta on tullut nykymaailmassa personoitu massatuote. Jokainen voi uskoa semmoiseen Jumalaan, joka häntä miellyttää. Nykyisin ei enää semmoinen ihan tavallinen Jumala riitä. Se Jumala, johon ennen meitä on uskottu, on jo liian vanhanaikainen ja ajastaan jälkeen jäänyt.
Näin on itse asiassa ihan hyvä. Ainakin, jos vertaa sellaiseen uskontoon, jossa mielikuva Jumalasta ei muutu ajan saatossa. Silloin ei edistys etene.
Asialla on sekä hyvä että huono puolensa. Minusta on kuitenkin varsin outoa, että kun ihmiset määrittelevät itse oman jumalansa he kuitenkin (käsittääkseni) arvelevat pääsevänsä taivaaseen yms. uskomalla luomukseensa.
PoistaMannerheimin ansiota mm on että nämä nykyset punavihreät "taiteijat" voivat tehdä tälläsiä "taideteoksia", venäjllä voisi käydä köpelömmästi ..
VastaaPoistaNiin. Onneksi oli Mannerheim, joka kolmeen kertaan (1918, 1939-1940 ja 1941-1944) kykeni johtamaan Suomen sotatoimia siten, ettei meidän taiteilijoillamme ole omakohtaisia kokemuksia itänaapurin systeemistä.
PoistaMannerheimin ansiota on myös, että voimme käyttää tätä kieltä.Venäjällä sekin olisi toisin...
VastaaPoistaTuskin suomenkieltä olisi tähän mennessä hävitetty. Eihän virokaan kadonnut puolessa vuosisadassa. Mutta sikäli olet oikeassa, ettei yritystä olisi puuttunut.
PoistaNeuvosto-Suomen kaipuu on Suomen todellinen valtionuskonto.
VastaaPoista