Ovatko irakilaiset nykypäivän inkeriläisiä?

Helsingin Sanomien Ville Vaarne rinnasti päivän lehdessä toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetut inkeriläiset kielteisen turvapaikan saaneisiin irakilaisiin. Jutun sävystä saa käsityksen lukemalla pelkän johdantotekstin: "moni suomalainen ei pidä kiusallisena sitä, että ihmisiä palautetaan Suomesta Irakiin".

Kun tähän lisätään tekstin loppupuolelta Vaarnen ennuste, jonka mukaan "voi olla, että joukkopalautukset Irakiin näkyvät vuosien kuluttua häpeätahrana Suomen historiassa." Onhan tuo mahdollista.

Minä veikkaan kuitenkin, että irakilaisten palautukset näkyvät vuosien kuluttua suomalaisen maahanmuuttopolitiikan menestystarinana. Tuolloin verrokkina käytetään niitä maita, joissa muslimimaahanmuutto on ollut suomeakin intensiivisempää.

* * *

Vaarnan varsinaisena aiheena on se, mitä pitäisi tehdä niille irakilaisille, jotka eivät halua palata kotimaahansa edes kielteisen turvapaikkapäätöksen saatuaan. Hänen mukaansa "poliisissakaan ei vielä tiedetä, miten vastentahtoisten palautukset hoidetaan. Jollakin konstilla heidät pitäisi saada muuttamaan mieltään niin, että he haluaisivat palata omasta halustaan."

Seuraavaksi hän mainitseekin sen konstin, jota ollaan juuri nyt yrittämässä. Eli että kielteisen päätöksen saaneilta lopetetaan suomalaisen veronmaksajan kustantamat disko- ja muut rahat sekä kaikenlaiset palvelut.

Minä uskon, että viimeistään talven tullessa moni irakilainen kokee olonsa Suomessa ikäväksi ilman vastikkeetonta rahaa ja omaa asuntoa. Toki Suomeen jo muodostuneesta laajasta irakilaispopulaatiosta ja sen tukena äärisuvaitsevasta kantasuomalaisjoukosta löytynee monelle asunto ja ruokaakin, mutta en usko, että toisten nurkissa asustelu on lopulta kenenkään mieleen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että mikäli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet henkilöt muodostuvat vaaraksi ympäristölleen samaan tapaan kuin Saksassa on juuri käynyt, on keinoja syytä kiristää. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden sijoittaminen suljettuun tilaan, jossa täytettäisiin vain minimitarpeet vankilan palvelutasolla. Sellainen saattaisi lisätä monien kotiinpaluuhaluja.

Ja onhan sekin mahdollista, että Suomi onnistuu sopimaan Irakin kanssa myös paluuhaluttomien vastaanottamisesta kotimaahansa. Ei se vaadi kuin suomalaisen ja irakilaisen ministerin nimet sopimukseen. Näin tapahtuu viimeistään silloin, kun haluttomien vastaanottaminen näyttäytyy irakilaiselle osapuolelle pienempänä pahana kuin ongelmallisten suhteiden ylläpitäminen Suomen kanssa.

* * *

Vielä pari sanaa noista Vaarnen mainitsemista inkeriläisistä (sisältäen varsinaiset inkeriläiset sekä inkerinsuomalaiset).

Suomihan oli vuonna 1944 hävinnyt toisen maailmansodan, ja Neuvostoliitto ilmoittanut yhtenä rauhan ehtona, että inkeriläiset on palautettava. Kyse ei siis ollut suomalaisten vapaaehtoisesta toiminnasta, vaan sellaisesta tarjouksesta, josta ei voinut kieltäytyä.

Jotta lukijalle ei jäisi väärää käsitystä inkeriläisten kohtaloista, kopioin seuraavaan inkeriläisten neuvostoajasta kertovan Wikipedia-tekstinpätkän.

"Maatalouden pakkokollektivisointi vaikeutti maaseudun oloja: 1929–1931 karkotettiin Inkerinmaalta Karjalaan, Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan n. 18 000 ihmistä. Stalinin vainot huipentuivat vuosiin 1937–1938, jolloin Inkerinmaan suomalainen väestö väheni arviolta 40 000–50 000 hengellä.

Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941.

Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Kaikkiaan Suomeen joutui yli 63 000 inkeriläistä. Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan.

Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista Nevostoliittoon. Heidät asutettiin kuitenkin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.

Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa."

Jätän arvoisan lukijani omalle vastuulle pohtia sitä Vaarnen väittämää, jonka mukaan nykyisten irakilaisten palautukset voisi rinnastaa inkeriläisten palautuksiin. Näin siksi, että asiassa ei omasta mielestäni ole mitään epäselvää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pitäisikö uskoa irakilaisia?
Vähäinen viharikos Ranskassa
Irakilaiset kaipaavat takaisin kotiin - mutta minne katosivat vaino ja hätä?