Eero Mäntyranta on poissa

Eero Mäntyranta on poissa. Yksi kaikkien aikojen suomalaisista suurhiihtäjistä on poissa. Mies aikakaudelta, jolloin suomalaiset haastoivat ja voittivat koko muun maailman hiihtäjäsuuruudet - Mäntyranta kahmi seitsemän Olympia- ja viisi MM-mitalia. Niistä viisi kultaisia. Oli siinä norjalaisilla ja ruotsalaisilla ihmettelmistä.

Mäntyrannalla oli syntymälahjana korkea veren hemoglobiinitaso, jollainen kulkee perinnöllisenä hänen suvussaan. Näin hänen elimistönsä pystyi kuljettamaan lihaksiin enemmän happea. Kyseessä oli siis luonnon lahja tulevalle suurhiihtäjälle.

Eero Mäntyranta oli harjoittelijana järkevä ja kokeilunhaluinen. Sami Jauhojärven mukaan hän esimerkiksi toi intevalliharjoittelun ensimmäisenä hiihtoharjoitteluun. Tietojaan Mäntyranta ei pitänyt vakan alla, vaan neuvoi muun muassa juuri Jauhojärveä, kun tämä halusi vanhalta konkarilta ohjeita. Itseään mestari ei kuitenkaan juuri nostanut jalustalle.

Hiihtotyyliltään Mäntyranta oli tunnettu mestari. Samoin taidossa lukea latua. Sitähän ei nykyisillä kiskomaisilla laduilla enää tarvita, mutta vielä 1960-luvulla piti latua osata lukea, jotta potkut osuivat sellaiselle kohdalle, jossa pito otti kiinni. Näin kaikki potkut veivät miestä eteenpäin, eikä väliin tullut tyhjiä potkuja. Tämän Mäntyranta siis hallitsi suvereenisti.

Mäntyranta sai jo varhain huomiota myös Ruotsin kaikkien aikojen hiihtäjältä Sixten Jernbergiltä, jonka hän, tosin aiemmin tämän kiinni ottamana ja minuutin jääneenä, ohitti ladulla viimeisellä kierroksella vuonna 1959. Kilpailun jälkeen tuohtunut Jernberg kyseli, että kuka oli se hänelle tuntematon "pieni musta piru" joka kehtasi sillä lailla ohittaa suurmestarin. Mäntyrannassa lienee ollut saamelaista verta, ja sen mukaisesti tavallista tummempi iho.

Mäntyranta oli hiihtäjänä parhaimmillaan silloin, kun minä olin vielä liian pieni poikanen seuratakseni hiihtoa. Vuoden 1972 paluuyrityksen toki sitten jo muistankin, mutta minun lapsuuteni merkittävin hiihtotapahtumaksi jäi Kalevi "Susi-Kalle" Oikaraisen suoritus Tatralla vuonna 1970.

Sen sijaan olen pysähtynyt Pellossa kuvaamassa lapseni Mäntyrannan patsaan vieressä. Samalla olen kertonut heille entisaikojen suomalaisista suurhiihtäjistä. Itse Eeronkin olen nähnyt kerran ihka elävänä, yhdessä pohjoisen hiihtokeskuksessa kunniapuhujana - paikallisen kilpaladun reitin Tornionjokilaakson maastoissa mies oli kuulemma suunnitellut ihan omakätisesti. 

Paitsi suurhiihtäjä oli Mäntyranta aikansa lapsi myös urheilun tummemmalla puolella. Hiihtäminen oli jo sodan jälkeen edennyt kaukopartiomiesten kokemusten johdattamana vaiheeseen, jolloin kuntoa ryyditettiin muullakin kuin kaurapuurolla - oman kertomansa mukaan Mäntyranta käytti silloin (vaan ei enää) sallittuja hormoneita. 

Hän antoi myös vuonna 1972 positiivisen doping-näytteen, joka kuitenkin ajan tavan mukaisesti salattiin, jotta vanha mestari voisi osallistua Sapporon olympialaisiin. Asian paljastuttua Eero ja hiihtoliiton toppatakkimiehet lähinnä ihmettelivät miten aine oli voinut joutua elimistöön, vaikkei mitään kiellettyä oltu käytetty. Onneksi suhtautuminen dopingiin on nykyisin toisenlaista, ainakin Suomessa.

Edelle kirjoittamaani ei saa ymmärtää väärin. En hetkeäkään epäile, etteivät myös Mäntyrannan kilpailijat olisi harjoittelussaan käyttäneet samantapaisia vilunkimenetelmiä - siksi hän myös lähti kilpailuihin samalta viivalta näiden kanssa. Siten hänen ansionsa suurhiihtäjänä eivät himmene. Mutta eivät myöskään oikeuta dopingia nykymaailmassa.

Suurhiihtäjä on siis poissa. Uskon kaikkien Suomen urheilun ystävien jäävän kaipaamaan häntä ja hänen mukanaan katoavaa aikaa, jolloin pieni maamme oli vielä talviurheilun kiistaton suurvalta. Samalla odotamme, että nyt hiihtävistä nuorista kasvaisi sellaisia suurmiehiä, jotka palauttaisivat suomalaisen hiihdon maailman huipulle. 

Ainakin viime viikonloppuna karsittiin nuorten MM-kisoihin lahjakkuuksia, joiden tavoite lienee juuri sellainen! Yksi heistä otti jo viime talvena Salpausselällä ruotsalaisen maailmanmestarin Marcus Hellnerin "päänahan" - ei hullumpaa tuskin täysi-ikäiseltä pojalta. Varmasti Mäntyrantakin arvosti nuorukaisen tekoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vipinää talviseen Helsinkiin
Kaikuja 1930-luvulta
Hiihtäminen on parasta liikuntaa

Vuoden myönteisin kehityskulku löytyi Afrikasta!

Puolustuvoimain erikoistutkijan näkemyksen mukaan lopussa olevan vuoden myönteisin kehityskulku on Saharan eteläpuolisen Afrikan vakautuminen. Erityisesti Somaliassa ja Malissa on hänen mukaansa saavutettu edistystä.

Voihan asian noinkin nähdä, ja voin vilpittömästi ilmoittaa toivovani erikoistutkijan olevan näkemyksessään oikeassa. Somalian tilannehan on siirtynyt täydestä kaaoksesta hallituksen ja ääri-islamistien välienselvittelyksi ja Malissa pari vuotta jatkunut muslimien ja turagien kapina on saatu ainakin pääosin rauhoitetuksi. Terrorismi ei kuitenkaan ole päättynyt Malissa ja Somalian konflikti on osin siirtynyt myös naapurimaahan Keniaan.

Muista Saharan eteläpuolista Afrikkaa koskevista uutisotsikoista päällimmäisiä ovat olleet Etelä-Sudanin vajoaminen sisällissodan partaalle sekä loppuvuodesta eskaloitunut Keski-Afrikan kriisi. Jälkimmäisen osalta erikoistutkijan näkemys afrikkalaisen rauhantoiminnan edistymisestä joutuu hiukan outoon valoon Tshadilaisten joukkojen osoittauduttua puolueellisiksi.

Yleiskäsityksen saamiseksi googlasin satunnaisella valinnalla kuulumisia myös joistain muista maista. Ruandassa on näköjään pidetty presidentivaalit, joissa hallituspuolue voitti ja äänestysaktiivisuus nousi lähes sataan prosenttiin (!). Zimbabwessakin on pidetty hallitukselle ja presidentti Mugabelle suosiolliset, mutta epärehellisiksi väitetyt, vaalit.

Pitkään kriisissä olleen Liberian huolet puolestaan liittyvät yliopistojen opiskelija-ainekseen ja rauhanturvaajien ylennyksiin. Tämä kuulostaa suorastaan mainiolta. Valitettavasti Norsunluurannikolla ei mene näin hyvin, vaan maa on juurrunut väkivallan kierteeseen.

Tällä pikaisella katsauksella sanoisin, ettei Afrikassa nyt aivan valtavaa kehitysaskelta ole otettu. Paikoitellen on kuitenkin saavutettu pientä edistystä. Toivotaan, että nämä pienet edistysaskeleet laajenevat koko mantereen kattaviksi ja saattavat koko mustan maanosan hyvinvoinnin tielle. Valitettavasti en edelle kirjaamani pikaisen katsauksen valossa kuitenkaan ainakaan vielä ole vakuuttunut siitä, että näin todella tapahtuisi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?
Rohkeita miehiä, ressukoita ja väkivaltaa

Tieteen tekemisestä

Nimimerkki Hopliittti esitti aiempaan tiedepoliittiseen kirjoitukseeni liittyen hyviä kysymyksiä, joihin yritän vastata tässä ihan erillisessä kirjoituksessa. Tämä kirjoitus ei siis kata kaikkia tieteen tekemisen aspekteja, vaan ainoastaan Hopliitin esille nostamat aihepiirit.

Lööppijulkisuudesta

Ensin Hopliitti tiedusteli, vaikuttaako lööppijulkisuus tieteen tekemiseen. Ensin on todettava, ettei lööpeistä saa juuri minkäänlaista käsitystä tieteestä eikä sen tekemisestä. Ainakaan minun tuntemassani tiedeyhteisön osassa se ei myöskään ohjaa tieteen tekemistä lainkaan.

On kuitenkin totta, että esimerkiksi lööpeissä usein näkyvään ilmastonmuutokseen on nykyisin saatavilla helpommin rahaa kuin vaikkapa happosateisiin (jotka olivat kuuma aihe 30 vuotta sitten). Tämä johtuu siitä, että monet tieteen rahoittajat näkevät siihen liittyvän tutkimuksen tärkeäksi. Motiivina on siis tutkittava ilmiö, ei sen saama julkisuus lööpeissä.

Tieteen julkaiseminen

Jos ymmärsin Hopliitin muotoilun "tunnustetut tieteelliset julkaisut", hän tarkoitti tieteellisiä alkuperäisjulkaisusarjoja. Siis lehtiä, jotka julkaisevat uusia tutkimustuloksia. Nämä lehdet käyttävät jokaisen tutkimusraportin kohdalla vertaisarviointia, jossa tarjottu käsikirjoitus menee arvioitavaksi kahdelle tai useammalle tutkimusraportin alalla toimivalle tutkijalle, jotka arvioivat anonyyminä tarjotun käsikirjoituksen.

Tässä prosessissa tärkeimpiä arvioitavia seikkoja ovat seuraavat.
1) Sisältääkö tutkimusraportti uutta tieteellistä tietoa ja jos sisältää, onko se siltä alalta, jonka asianomainen julkaisusarja on ilmoittanut omakseen?
2) Ovatko raportoitavassa tutkimuksessa käytetyt menetelmät sellaisia, että niiden avulla voidaan vastata tieteellisesti pätevästi niihin kysymyksiin, joihin työssä etsitään vastauksia?
3) Onko tutkimusraportissa saadut tulokset voitu saavuttaa esitetyillä menetelmillä?
4) Ovatko saadut tulokset sellaisia, että ne oikeuttavat tutkimusraportissa tehdyt johtopäätökset?

Lisäksi joillain kaikista arvostetuimmilla julkaisusarjoilla on vaatimuksia siitä, onko julkaistavan tiedon aihepiiri yleisesti kiinnostavaa. Tämän arvion tekee toimitus jo ennen vertaisarviointia.

Tutkimusrahoituksesta

Tutkimusrahoitus myönnetään melkein poikkeuksetta hakemuksen perusteella. Hakemukseen liitetään yleensä ainakin tutkimussuunnitelma ja ansioluettelo. Ensimmäisen perusteella arvioidaan odotettavissa olevan tutkimuksen laatu sekä merkitys ja jälkimmäisen perusteella arvioidaan miten todennäköisesti hakija suoriutuu ehdottamansa tutkimuksen tekemisestäs. Näiden kahden seikan painoarvo vaihtelee rahoittajittain.

Rahoituspäätöksen perusteet vaihtelevat rahoittajittain: esimerkiksi Suomen Akatemialla tärkeimmät rahoitusperusteet ovat hakemuksen tieteellinen korkeatasoisuus ja uuden tieteellisen tiedon tuottaminen kun taas vaikkapa Tekesillä tärkeimpänä perusteena on tutkimustulosten sovellettavuus ja hankkeen yrityselämältä saama rahoitusosuus (tämä mittaa yritysten todellista kiinnostusta ja ennakoinee sitä kuinka todennäköisesti tulokset tullaan hyödyntämään, mikäli ne johtavat sovelluksiin).

Sovelluksiin tähtäävää tutkimusta voivat yritykset rahoittaa myös yksinään, jolloin tutkija muuttuu vähäksi aikaa ikään kuin yrityksen alihankkijaksi. Raja tuotekehitykseen on tässä kuitenkin lähellä, ja ainakaan itse en näe tuotekehitystä tutkimuksen piiriin kuuluvaksi, vaan pikemminkin tutkimuksen tulosten soveltamiseksi. Raja tutkimuksen ja tuotekehityksen välillä on kuitenkin veteen piirretty (lopussa hiukan tähän rajaan liittyvää filosofista tarkastelua).

EU puolestaan julistaa tutkimusrahoja laajoihin, mutta tarkoin määriteltyihin aiheisiin, jolloin rahoitusperusteena on lähinnä se, miten hyvin hakemus kattaa kaikki ilmoituksessa mainitut aspektit. Lisäksi se jakaa paljon rahaa tieteelliseen verkostoitumiseen (matkoihin ja kokouksiin) ja myös Suomen Akatemian käyttämien perusteiden kaltaisilla kriteereillä arvioitavaan huipputieteen rahoittamiseen.

Erilaisilla yksityisillä säätiöillä puolestaan on mitä erilaisimpia perusteluita, jotka ilmoitetaan hakujulisteessa.

Joskus erilaiset rahoittajat kokoavat voimiaan myös tutkimusohjelmiksi, joissa hakemusten aihepiiri on ennalta rajattu johonkin tiettyyn ilmiöön, jonka kaikki toteavat poikkeuksellisen tärkeäksi. Tällöin rahoitusperusteena on yleensä uuden tiedon tuottaminen ohjelman aihepiiristä.

Riippumatta rahoittajista, käytännössä kaikki tutkimushankkeet ovat yhden tai muutaman vuoden mittaisia. Jotkut rahoittajat vaativat väliraportointia, toiset taas eivät. Hankkeen päättyessä tehdään kuitenkin aina loppuraportti, jossa kerrotaan rahojen käyttö ja tärkeimmät saavutetut tulokset. Jokaisen tutkijan työ siis arvioidaan vähintään muutaman vuoden välein.

Tutkimuksen tavoitteiden asettamisesta

Hopliitti kysyi käytetäänkö rahaa tutkimuksiin, joissa lopputulos olisi jo ennalta päätetty. Minun tiedossani ei ole sellaisia, eikä sellaista omasta mielestäni tutkimukseksi voisi kutsuakaan.

Olen itse asiassa erään rahoittajan asiantuntijana toimiessani käyttänyt hakemuksen hylkäysperusteena sitä, että hakija oli erehtynyt kirjoittamaan jotain sellaista kuin "tutkimuksen tavoitteena on osoittaa oikeaksi että se ja tämä on näin". Tieteellinen tapa lähestyä asiaa olisi ollut "tutkimuksessa testataan onko se ja tämä näin".

Tämä ei poista sitä, etteivätkö tutkijat rakastuisi hypoteeseihinsa. Tieteen edistymisen kannalta lähestymistapana pitäisi kuitenkin siis aina olla oman hypoteesin vääräksi osoittaminen (falsifiointi), eikä sille tuen hakeminen. Tutkimustulokset näistä falsifiointiyrityksistä sitten aikanaan voivat kyllä tukea sitä omaa hypoteesia. Tämä saattaa kuulostaa semantiikalta, mutta tosiasiassa kyse on kuitenkin tärkeästä tieteenfilosofisesta erosta.

Toki joskus soveltavassa tutkimuksessa ollaan lähellä tilannetta, jossa haluttu lopputulos on asetettu. Eli jos pyritään vaikka luomaan geeniteknologian keinoin bakteerikanta joka tekee lääkeainetta X. Tällöinkään ei kuitenkaan etukäteen tiedetä onnistuuko tämä, vaan filosofisesti kysymyksessä on sen testaaminen, voidaanko tällainen bakteerikanta luoda yhdistelmä-DNA-tekniikan avulla.

Kun tämä on osoitettu, muuttuu bakteerikannan kehittäminen kaupallisesti mahdollisimman kannattavaksi tuotteeksi oman näkemykseni mukaisesti tuotekehitykseksi, jossa haluttu lopputulos on asetettu jo etukäteen.

Lopuksi

Tässä esittämäni näkemys on omani ja koska taustani on luonnotieteissä, se kuvannee lähinnä luonnontieteessä esiintyviä periaatteita. En tiedä kuinka paljon humanistit poikkeavat näistä, enkä halua tässä esittää arvauksia siitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus

Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline

Suomalainen tutkimus on siirtymässä uuteen aikaan vuoden kuluttua. Tutkimuslaitoksia supistetaan ja yhdistellään. Samalla aiemmin suoraan tutkimuslaitoksille budjetoitua rahaa siirretään niin sanottuun strategisen tutkimuksen rahoitusvälineeseen.

Suomessa, kuten melkein kaikkialla muuallakin länsimaissa, tutkimus on organisoitunut muita etevämpien ja tai kokeneempien tutkijoiden johtamiin tutkimusryhmiin. Näissä ryhmissä pieni osa henkilöstöstä on vakinaisissa työsuhteissa valtaosan toimiessa erilaisiin rahoituskuvioihin perustuvissa määräaikaisissa työsuhteissa.

Siten määräaikaiset tutkijat tekevät suuren tai yleensä jopa suurimman osan käytännön tutkimustyöstä vakinaisten henkilöiden huolehtiessa rahanhankinnasta, tutkimusryhmän työn yleisestä ohjauksesta, opetuksesta tai viranomaistehtävistä, muista asiantuntijatehtävistä sekä jatkuvasti laajenevasta byrokratiasta.

Edelle kirjoitetusta seuraa, että huomattava osa suomalaisten tutkimusryhmien ajantasaisimmasta osaamisesta on määräaikaisten tutkijoiden varassa. Näin myös omassa tutkimusryhmässäni. Mikäli tuo osaaminen yhtäkkiä katoaisi, olisi sen korvaaminen vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta.

Kun määräaikaisten työsopimusten varaan rakennettu osaaminen yhdistetään siihen tosiasiaan, että yleensä tutkimusryhmä alkaa tuottaa merkittäviä tuloksia vasta vuosien mittaan, on menestyvän tutkimusryhmän syntymisen ehdoton edellytys tutkimusrahoituksen jatkuvuus. Lyhyetkin katkokset aiheuttavat pikaisen osaamisen katoamisen, ja samalla tutkimusryhmään sijoitettujen aiempien investointien hukkaanmenon.

Tämän kilpailun perusteella jyvät erottuvat akanoista ja parhaat ryhmät jäävän eloon huonompien karsiutuessa - samalla suomalaisen tutkimuksen taso toivottavasti nousee kierros kierrokselta. Paitsi milloin väliin tulee joku suhmuroija sotkemaan rahanjakoa sekundaarisilla perusteilla.

Tuleva sektoritutkimuksen rahoitusväline on keskeisellä sijalla niin määräaikasten tutkijoiden kuin kokonaisten tutkimusryhmien tulevaisuuden ja sitä kautta koko suomalaisen tutkimuksen yhteiskunnallisen hyödyllisyyden kannalta. Ellemme me sivistysvaltiona eli tutkimusrahan jakajana sekä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sen hakijoina ja käyttäjinä osaa hyödyntää oikein tämän uuden rahoitusmallin tarjoamia mahdollisuuksia, emme me myöskään pysty antamaan veronmaksajille parasta mahdollista vastinetta heidän rahoilleen.

Siksi niin yliopistojen kuin etenkin tällä hetkellä suurten muutosten kourissa olevien tutkimuslaitosten tulisi huolehtia kaikkien nyt käynnissä olevien hallinnollisten muutosten keskellä ennen kaikkea parhaiden nykyisten ja uusien vasta nousussa olevien tutkimusryhmien toimintaedellytysten turvaamisesta.

Itse rahanjaossa olisi puolestaan pystyttävä välttämään marxilaistyyppinen tiedostavan etujoukon näkemyksiin perustuva innovaatiokirjoa rajoittava rahanjako (jollainen lienee valitettavasti tulossa), jossa erilaisista etujärjestöistä ja päättäjistä valikoitu tutkimusta vajavaisesti tunteva joukkio miettii kukin omasta kapeasta näkökulmastaan aiheita, joihin voisi pyytää tutkimusrahaesityksiä.

Nyt tekeillä olevan marxilaisen ratkaisun menestysmahdollisuudethan on jo nähty; vaikka tiedostavat etujoukkolaiset olisivat kymmenen kertaa näkevämpiä kuin tavalliset tutkijat, omaa tuhat tavallista tutkijaa kuitenkin kymmenen kertaa enemmän näkemystä kuin kymmenen hengen tiedostava etujoukko. Lisäksi tuhannen hengen massan ajautuminen ideologisille harharetkille on epätodennäköisempää kuin kymmenen hengen neuvoston. Juuri tällaisista syistä edesmennyt Suomen itäpuolella sijainnut työläisten paratiisikin jäi tieteellis-teknologisessa kilpailussa länsimaiden jalkoihin.

Vältetään siis strategisen tutkimuksen rahoitusvälinettä muodostettaessa ennalta tiukasti rajatut hankepyynnöt ja julistetaan niiden sijaan avoin haku, jonka perusteella rahoitus jaetaan parhaille hakemuksille. Näin saadaan tarjolle koko suomalaisen tiedeyhteisön innovatiivisuuden hedelmät, joista parhaat ja innovatiivisimmat voidaan rahoittaa.

Toisin sanoen toimitaan kuten Suomen Akatemian nykyisessä hankehaussa, mutta lisätään hakemusten keskeisiin arviointikriteereihin sovellettavuus ja käytännön merkitys. Innovatiivisuus, korkea tieteellinen taso ja yhteistyökuviothan siellä jo ovatkin.

Aiempia ajatuksia samasta aihpiiristä:
Miljoonia poliittisiin pamfletteihin - näin on hallitus päättänyt
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Afrikka on ihmiskunnan kehto. Sieltä lähten ihmiset ovat asuttaneet muut maanosat ainakin kahteen  ja todennäköisesti useampaankin kertaan: ensin lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten ja viimeiseksi nykyihmisen kehityttyä.

Afrikassa elää vielä tänäkin päivänä geneettisesti monimuotoisempi ihmiskunta kuin missään muualla maailmassa: esimerkiksi khoisan-kansa on eronnut omaksi evolutiiviseksi haarakseen jo kauan ennen kuin nykyihminen lähti Afrikasta. Geneettinen monimuotoisuus ei kuitenkaan ole johtanut Afrikan kukoistukseen, vaan maanosa on jäänyt auttamatta jälkeen tieteellis-teknologisessa kehityksessään.

Afrikan surkeuden taustalla saattaa olla muita ihmisiä alhaisempi älykkyys. Mutta ei se sellaisenaan selitä koko tragediaa. Esimerkiksi Suomea on viime vuosina yleisesti pidetty yhtenä maailman parhaista paikoista elää ja koululaisiamme useimpia muita osaavampina, mutta ei meidän keskimääräinen älykkyysosamäärämme ole erityisen korkea, pikemminkin alhainen.

Yleisimmin Afrikan surkeudesta syytetään länsimaiden imperialismia. Maanosahan oli lähes sadan vuoden ajan länsimaisen riiston kohteena, eikä talous ole lähtenyt nousuun sen jälkeen.

Tarkastellaanpa imperialistisen riiston seurauksia Suomen historiaa vasten. Suomi oli vähintään samanlaisen riiston kohteena kuin Afrikkakin koko Ruotsin suurvaltakauden ajan. Itse asiassa riisto oli todennäköisesti merkittävästi rajumpaa nuorten miesten joutuessa armeijan rulliin kuollakseen lähinnä tauteihin mutta joskus myös taisteluissa.

Samanaikaisesti itse Suomi miehitettiin kerta toisensa jälkeen. Pahimman miehityksen eli isovihan aikana venäläiset ryöstivät ja raiskasivat minkä pystyivät. Naisia ja lapsia myös vietiin maasta myytäväksi kauas Venäjälle. Lisäksi Suomeen levisi rutto, jonka seurauksena noin kolmannes maan silloisesta väestöstä kuoli.

Vasta 1800-luvulla maan tilanne vakiintui, kun meidät liitettiin Suomen sodan seurauksena Venäjän osaksi. Tämäkin kausi päättyi lähes 20 vuotta kestäneeseen sortovuosiin, joiden aikana suomalainen sivistys yritettiin tuhota.

Nuoren maan itsenäistyttyä kehitys jatkui samalla tavoin kuin myöhemmin monien Afrikan maiden itsenäistyttyä. Nuori valtio ajautui pikaisesti osin ulkovalloista ohjattuna veriseen sisällissotaan ja vielä sen jälkeen voittajien hävinneisiin kohdistamaan laajamittaiseen terroriin. Tämä kehityskulku on ollut nähtävissä muutamia vuosia sitten itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Ero meidän ja afrikkalaisten välillä näkyy siinä, että itsenäisyyden alun kauhuista selvittyään suomalaiset ymmärsivät yhdistää rivinsä ja ryhtyä yhdessä kehittämään maata. Toki jännitteitä oli vielä pitkään, mutta kehitys oli niin ripeää, että vain 22 vuotta itsenäisyyden jälkeen pystyttiin talvisodassa torjumaan suurvallan hyökkäys.

Myös jotkut Afrikkalaiset maat ovat onnistuneet säilyttämään jonkinasteisen sisäisen rauhan. Mutta niissäkin on ollut silmiinpistävää hallitsemaan nousseiden ihmisten pyrkimys oman omaisuutensa kasvattamiseen ja oman viiteryhmän etujen ajamiseen. Pahimmillaan on ajauduttu joukkoteurastuksiin ja taloudellisesti menestyneimpien väestöryhmien vainoamiseen, joiden seurauksena vähäinenkin edistys on tuhottu. Etelä-Sudan lienee jälkimmäisen tien alussa.

Edelle kuvaamani jatkuva tai toistuva yhteiskunnallinen rauhattomuus Afrikassa näyttäisi usein syntyvän sikäläisiin kulttuureihin oleellisena osana kuuluvasta vahvasta yhteisöllisyydestä. Sen kääntöpuolenahan on suvaitsemattomuus omaan viiteryhmiin kuulumattomia ihmisiä kohtaan.

Vastakohtana yhteisöllisyydelle meidät suomalaiset tunnetaan siitä, ettei toisten asioihin juuri puututa. Koko kansakuntaa koskevat suuret uhat osataan kuitenkin ratkaista yhteistuumin - esimerkkinä käy tietenkin talvisota, mutta myös 1990-luvun lama, jonka aiheuttamat taloudelliset tragediat eivät johtaneet valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaaviin levottomuuksiin eivätkä mellakoihin.

Esimerkkejä Afrikkalaisesta suvaitsemattomuudesta ei ole vaikea hakea. Ruandassa tutsit ja hutut ajautuivat joukkoteurastukseen. Etelä-Afrikassa valkoiset vihaavat bantuja ja päin vastoin, mutta samalla molemmat halveksuvat maan alkuperäiskansaa eli khoisaneja. Vain Nelson Mandelan kyvykkyys uuden hallinnon johdossa esti maata vaipumasta Zimbabwen kaltaiseen koston ilmapiiriin ja taloudelliseen syöksyyn.

Vielä on huomattava, ettei afrikkalaiseen vihanpitoon tarvita edes suuria geneettisiä eroja vaan usein katkerimpia vihollisia ovat saman kansan eri klaanit ja suvut; ikävimpänä esimerkkinä tästä käy somalian sisällissota. Myös uskonnolliset erimielisyydet käyvät syyksi erimielisten murhaamiseen.

Edelle kirjoittamani tarkastelun perusteella en pidä länsimaista imperialismia afrikkalaisen köyhyyden ensisijaisena syynä. Sen sijaan ongelmien perusta löytyy syvältä afrikkalaisesta yhteisöllisyyteen perustuvasta kulttuurista.

Siten myös ratkaisu Afrikan kurjuuteen löytyy tuon kulttuurin muuttamisesta. Suomen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että meidän kannattaisi sijoittaa vuosittain käyttämämme 1100 miljoonaa kehitysapueuroa tuon kulttuurin muutosta edistäviin toimiin - kuten naisten koulutukseen.

Aiempia ajatuksiasamasta aihepiiristä:
Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys
Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa
Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?

Kukka ja mehiläinen - sekä taimi vierasmaalainen

Kesällä 2012 Suomessa havaittiin uusi tuhonaiheuttaja mansikalla. Tämä punamädäksi nimetty mikroeliö saapui maahamme hollantilaisten taimien mukana ja on nyt kahden vuoden ajan aiheuttanut pelloilla mansikoiden joukkokuolemia.

Mansikkatilalle saapunut punamätä johtaa varsin todennäköisesti mansikanviljelyn loppumiseen kokonaan, sillä kerran saastunutta peltoa ei voi pitkään aikaan ottaa uudelleen käyttöön. Tai mikäli näin tehdään, saadaan mansikasta satoa vain yhden tai kahden vuoden ajan.

Itse olen suuri kotimaisen mansikan ystävä, joten tieto uudesta tuhonaiheuttajasta oli varsin ikävä. Mikä ihmeen älynväläys on saanut mansikanviljelijät ostamaan pelloilleen taimia Hollannista, joka jo ennestään on tunnettu kasvitautien levityskeskus? Lyhytaikainen taloudellinen hyötykö?

* * *

Eilen silmiini sattui uusi mansikkatutkimus, jonka tulos oli paljon mukavampi kuin edelle kirjoittamani viimevuotinen tautiuutinen. Saksalais-ruotsalainen tutkijaryhmä oli nimittäin tehnyt kokeen, jossa mansikankukkia oli peitelty erilaisin materiaalein, joista yhdet sallivat vain itsepölytyksen, toiset myös ilmavälitteisen pölytyksen ja kolmannet (eli ilman peittoa olevat) lisäksi hyönteispölytyksen.

Tulokset olivat varsin yllättävät, sillä mehiläispölytyksen merkitys tulevalle marjasadolle oli odottamattoman suuri. Verrattuna tuulipölytteisiin marjoihin, olivat hyönteispölytteiset painavampia ja sisälsivät vähemmän epämuodostumia. Marjat olivat myös punaisempia, makeampia ja kiinteämpiä. Toisin sanoen ne olivat sekä parempia että varastossa pidempään kestäviä.

Kaikkiaan mehiläispölytyksen tuottama lisäarvo eurooppalaisille mansikoille on tutkimusraportin mukaan noin 1,05 miljardia euroa vuodessa. Tästä pelkästään hyönteispölytyksen ansiosta vähentyneiden varastointitappioiden osuus on 230 miljoonaa euroa.

* * *

Summa summarum; mitä näistä opimme?

Jos olet mansikanviljelijä, älä käytä ulkomaisia taimia välttääksesi koko bisneksen tuhoavan kasvitaudin. Toisaalta kannattaa huolehtia siitä, että pellolla pörrää riittävä määrä pölyttäjiä. Joko villejä tai kasvatettuja.

Näin voi kotimaisen mansikan laadun kohottaa huippuunsa ja saada paremman myyntitulon. Tällä tavoin toimien myös kotimaisella mansikanviljelyllä on edessään hieno tulevaisuus, ja me sadosta nauttivat kuluttajat voimme nauttia punaisista herkkumarjoistamme myös tulevina vuosina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turkistarhaus on kiellettävä!
Oravatarina
Vieraita tuholaisia metsissä

Raiskaus ja raiskaus - entä sitten?

Mustaihoinen poika yritti raiskata nuoren tytön Lahdessa. Suomalainen poliisi toimi tapansa mukaan nopeasti ja sai raiskaajakandidaatin kiinni. Tähän saakka ei siis mitään erikoista nykysuomesta.

Raiskauksen yrittäjän jäätyä kiinni ilmeni, että hän oli vain 15 vuotias. Niinpä hän ei ole teostaan rikosoikeudellisessa vastuussa, vaan vanhempien ja pojan kanssa on keskusteltu asiasta, joka on siirtynyt sosiaaliviranomaisten vastuulle.

Teon objekti, yläasteikäinen tyttö, selvisi sattumuksesta onneksi ilman "mainittavia fyysisiä vammoja". Toivottavasti myös ilman henkisiä vammoja.

* * *

Aiemmin Tanskassa sattui tapahtumasarja, joka johti eilen oikeusministerin selvitykseen maan parlamentille. Tapauksesta on käytössä mainio rähmiksen käännös, joten en toista sitä tähän muilta osin kuin että asian vireille nostanut kansanpuolueen poliitikko oli päätynyt kyselemään erään Tanskasta turvan saaneen väestöryhmän rikostilastoja.

Hän teki näin tympäännyttyään tapaukseen (täällä Rähmiksen käännöksenä), jossa 16-vuotias tähän väestöryhmään kuuluva nuorukainen oli raiskannut 10-vuotiaan tytön ja saanut siitä ensin käräjillä vankeustuomion ja sitä seuraavan maastakarkoituksen, mutta jotka hovioikeus lievensi vähän samaan tapaan kuten Suomenkin hovioikeudessa näyttää erityisen vaarallisten henkilöiden kohdalla olevan tapana.

Tanskan esimerkin valossa jään odottamaan, että myös meillä Olli Immosen toiminta (viimeksi tilastointiin liittyen) maahanmuuton todellisten ongelmien esille nostamiseksi ja sitä kautta ratkaisemiseksi otettaisiin vakavan yhteiskunnallisen keskustelun ja ongelmia vähentämään pyrkivän politiikanteon keskiöön.

Näin siksi, etten halua yhdenkään 10-15-vuotiaan enkä sitä vanhemmankaan tytön tai naisen tulevan raiskatuksi maamme politiikassa tehtyjen virheiden takia. Sillä sellaisistahan on mitä ilmeisimmin ollut kyse niin Lahden kuin Tanskankin tapauksissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajan näkemys, jollaista olen odottanut
Ammattisotilas, kestävyysvaje ja tulevaisuuden haasteet
Erään uutisen anatomia - tiedonvälitystä vai mielipidevaikuttamista?

JK Tänne on aiheeseen liittyen ja keskustelun pohjaksi koottu hieman tilastotietoja vuodelta 2012

Malminkartanon ammuskelu ja romanikulttuuri

Ilmeisesti kotimaiset romanit ammuskelivat Malminkartanossa varhain lauantaina. Ammuskelun seurauksena viisi henkilöä sai vammoja.

Poliisi toimi nopeasti ja otti joukon epäiltyjä kiinni. Lisäksi se joutui tapahtuman jälkeen vahtimaan haavottuneita sairaalassa varmistaakseen, etteivät keskenään nahistelleet aloita uudelleen.

Tapauksen jälkeen on tullut aika pohtia, mistä moinen tulitaistelu johtui. Sitä meille ei ole kerrottu, mutta Suomen romanifoorumi ry:n toiminnanjohtaja Allan Armas Lindberg kiirehti toivomaan, ettei syytä etsittäisi romanikulttuurista.

Lindbergin toive on hyvin mielenkiintoinen, sillä onhan yleistä tietoa, että toisin kuin etnisesti suomalaiset, romanit kuljettavat usein aseita mukanaan. Ja myös käyttävät niitä. Kaikkihan muistamme esimerkiksi Porvoon McDonaldsin laukaukset, Lappeenrannan välienselvittelyt tai vaikka Puistolan ammuskelun.

Tätä taustaa vastaan Lindbergin vaatimus kulttuurin vaikutuksen merkityksen lähtökohtaisesta kieltämisestä ammuskelun taustalla tuntuu roskien lakaisemiselta maton alle. En tietenkään väitä, että aseiden kantaminen ja niillä ammuskelu olisivat jotain sellaista, mitä romanivanhemmat opettavat lapsilleen osana kulttuuria. Ja uskon senkin, ettei ammuskelu ole romanikulttuurissa edes sallittua, kuten Lindberg kertoi.

Koska aseiden kuljettaminen ja jopa käyttäminen näyttää kuitenkin olevan erittäin yleistä romanien piirissä, kannattaisi heidän kulttuuristaan etsiskellä sellaisia piirteitä, jotka altistavat tällaiselle käytökselle. Näin siitäkin huolimatta, että epäilemättä myös romanien yhteiskunnallinen asema ja yleinen nuorten pahoinvointi vaikuttavat tapahtumien taustalla, kuten Lindberg esitti.

Kirjoitin puolitoista kuukautta sitten romanivaikuttaja Veijo Baltzarin näkemyksestä, jonka mukaan romanien pitäisi aina ja kaikissa tilanteissa pitää kiinni omasta kulttuuristaan. Jollain tavalla se sopii yhteen nyt kuullun Lindbergin näkemyksen kanssa ja viittaa siihen, ettei romaneilla ole kykyä katsoa tosiasioita silmiin.

Kaiken kieltämisen ja vanhassa pitäytymisen sijasta suosittelen romaniyhteisölle rehellistä oman kulttuurin tarkastelua ja kehittämistä. Jos ja kun on olemassa negatiivisia käyttäytymistapoja, joissa romanit ovat yliedustettuina, kannattaa niiden taustalta etsiä yhtenä vaihtoehtona omia kulttuuripiirteitä.

Mikäli kulttuurista sitten tosiaankin löytyisi negatiivisen käyttäytymisen syntymistä edistäviä seikkoja, tulisi kulttuuria korjata mitä pikimmin. Näin romanit ehkä jonain päivänä eivät enää poikkeaisi tällaisten käyttäytymispiirteidensä takia valtaväestöstä ja voisivat sitä kautta kohentaa myös yhteiskunnallista asemaansa.

Oman kulttuurin kyseenalaistaminen olisi siis ennen kaikkea romanien oma etu, ainakin jos tarkastelu paljastaisi negatiivisia kulttuuripiirteitä. Romanivaikuttajien olisi hyvä muistaa, ettei asioiden kategorinen kieltäminen ole koskaan johtanut edistykseen eikä kehitykseen. Eikä se tee sitä romanienkaan osalta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Joel Lilo, Ibrahim Shkupolli ja entiset tyttöystävät
Tukkapölly on rangaistavaa mutta sukupuolielinten silpominen ihan okei
Etelä-Pohjanmaan romanit ja Veijo Baltzarin näkemys

Joel Lilo, Ibrahim Shkupolli ja entiset tyttöystävät

Kuten kaikki muistamme, Joel Lilo tuomittiin käräjäoikeudessa elinkautiseen vankeuteen, koska hän avusti murhassa. Myöhemmin hovioikeus muutti tuomion kuudeksi vuodeksi, josta Lilo selvisi parin vuoden istumisella. Hovioikeuden toiminnan hitauden takia hän kuitenkin tuli istuneeksi "liian kauan" ja saattaa saada noin 3000 euron korvaukset tämän takia.

Muistamme edelleen kuinka Lilo heti vankilasta päästyään kirjoitti avustuksellaan tapetun nuoren naisen Facebook-sivulle törkyviestin, jossa riemuitsi tuomionsa lyhyydestä. Ja seuraavalla viikolla uhkaili haudan häpäisyllä.

Lilon törkykäyttäytyminen ei ole jäänyt tähän, vaan hänet tuomittiin tänään lähestymiskieltoon. Syynä oli Lilon entiselle tyttöystävälleen lähettämä uhkaava sähköpostiviesti. Iltalehden mukaan oikeus totesi päätöksessään, että "on perusteltua olettaa, että Lilo tulisi tekemään naisen henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä".

Seuraavaksi jäämme odottamaan riittääkö lähestymiskielto pitämään Lilon kaidalla tiellä. Valitettavasti tapauksesta tulee hakematta mieleen tapaus Shkupolli, joka oli myös tuomittu lähestymiskieltoon entistä tyttöystäväänsä kohtaan. Toivon sydämestäni, ettei historia toista itseään.

* * *

Tapaus Joel Lilo herättää mielessäni yhden oikeuspoliittisen ja yhden ihmisoikeuskysymyksen. 

Oikeuspoliittinen kysymys liittyy rangaistusten tarkoitukseen. Senhän sanotaan olevan rikokseen sortuneen kansalaisen saattaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi. Kaiken tähän mennessä tapahtuneen jälkeen voidaan selvästi nähdä, että hovioikeuden lieventämä rangaistus ei ole johtanut tähän päämäärään Lilon tapauksessa. Kysymykseni siis kuuluu: miksi lainsäädännössämme ei ole keinoja korjata tämänkaltaista epäonnistumista? Vai onko?

Ihmisoikeuskysymys liittyy epäonnistuneen rangaistuksen seurauksiin. Eli mikä on tässä tilanteessa Lilon avustuksella murhatun nuoren naisen perheen oikeus surra rauhassa oman läheisensä poismenoa? Entä mikä on Lilon entisen tyttöystävän oikeus elää pelkäämättä Shkupollin entisen tyttöystävän kohtaloa? Ovatko heidän oikeutensa vähäisemmät kuin Lilon oikeus häiritä ja mahdollisesti jopa tuhota näiden ihmisten elämä?

Lopuksi. Näiden kahden kysymyksen jälkeen joudun kysymään, mikä on oikeuslaitoksemme ja erityisesti hovoioikeudessa päätöksen tehneiden juristien näkemys ja vastuu edellä esittämistäni oikeuspoliittisesta ja ihmisoikeuskysymyksestä? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tukkapölly on rangaistavaa mutta sukupuolielinten silpominen ihan okei
Lallukka vapaaksi - syntyikö tässä oikeusmurha?
Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti

Kiakkovieraat ja itsenäisyys

Eilistä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa värittivät juhlapaikan ulkopuoliset mielenosoitukset. Mielenosoittajat kutsuivat itseää kiakkoviaraiksi ja olivat tämän mukaan saaneet ohjeekseen ottaa mukaan omat jääkiekkomailat ja varustautua vastustamaan poliisia. Lisäksi heillä oli mukana raketteja, joita ammuskeltiin poliisin päälle.

Mielenosoituksen järjestäjät ilmoittivat tapauksen motiiviksi seuraavaa: "haluamme kritisoida eduskunnan ja vuorineuvoksien pröystäilyspektaakkelia. He juhlivat kun me maksamme viulut - - Kiakkovierasjuhlat on kaikkien protestijuhla jonne ovat tervetulleita kaikki syntyperään, varallisuuteen, koulutustasoon tai muihin ulkoisiin asioihin puuttumatta. Fasisteja tai natseja emme kuitenkaan katsele tapahtumassa tai sen liepeillä."

Järjestäjänä eivät siis olleet mediassa pelätyt äärioikeistolaiset tai uusfasistiset tahot, vaan poliisi lienee raahannut mukaansa 28 vasemmistolaista rähinöitsijää. Siis samanlaista porukkaa, jonka turvin silloinen Kansan Uutisten toimittaja Paavo Arhinmäki nousi Suomen kansan tietoisuuteen. Tuolloin Helsingissä mielenosoittajat kutsuivat itseään kuokkavieraiksi ja aiheuttivat vahinkoja mm. linnan juhliin vieraita tuoville ajoneuvoille.

* * *

Olen itsekin kritisoinut tässä blogissa moneen kertaan valtaeliitin "pröystäilyä". Tosin avoimesti tapahtuvan juhlinnan sijasta olen pitänyt kritiikin kohteena heidän hyvä veli -järjestelmän kautta tapahtuvaa keskinäistä rahojen ja muiden etujen jakamista hämärissä kabineteissa; ja sen kautta yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristämistä.

Tässä mielessä ymmärrän jossain määrin kiakkovieraiden ilmoittamaa motiivia. Sen sijaan en ymmärrä enkä hyväksy heidän varustautumistaan jääkiekkomailoin ja raketein. Etenkään kun aseistautumista ei oikein voi tulkita muuten kuin siten, ettei päätarkoituksena ollut mielenosoittaminen "pröystäilyspektaakkelia" vastaan, vaan pikemminkin yleinen rähinöinti ja vahingonteko. 

Siis sellainen väkivaltainen toiminta, joka on tullut yhä yleisemmäksi kaikenlaisten tapahtumien yhteydessä ympäri maailmaa, ja jonka en soisi yleistyvän täällä pohjantähden alla. Ja jota en voi mitenkään hyväksyä demokraattisessa valtiossa, jossa on rakennettu vaaleiksi kutsuttu mekanismi asioiden muuttamiseksi.

Kaikkiaan pidän viime yönä rähinöinyttä sakkia lähinnä ymmärtämättöminä ressukoina ja tunnen heitä kohtaan lähinnä hyväntahtoista sääliä. Siis vähän samoin kuin sellaista pikkulasta kohtaan, joka on mennyt uhmapäissään tekemään jotain mistä on seurannut harmia hänelle itselleen. 

Samalla hiukan harmittaa, että mitä todennäköisimmin kiakkoviaraistakin iso osa elelee sillä sosiaaliturvalla, jonka maksamiseen minäkin osallistun. Vaikka joutuvathan vanhemmatkin elättämään uhmaikäiset lapsensa.

* * * 

Itselleni Suomen itsenäisyys on arvokas asia. Ilman itsenäisyyttä olisimme Venäjän reunavyöhykettä ja meidät olisi isolta osalta venäläistetty viime vuosisadalla. Osa väestöstä olisi mitä todennäköisimmin siirretty jonnekin muualle entisen Neuvostoliiton alueelle ja maassamme eläisi iso venäläinen yläluokka. Kaikki tämä sosialismin nimissä.

Suomen alue kärsisi samoista post-sosialistisista talousongelmista kuin muukin Venäjä. Pisa-tutkimuksissa tuskin harmittelisimme nuorisomme putoamista maailman kärjestä aivan kärjen taakse. Tulevaisuus näyttäisi synkältä, kun Putinin valtaeliitin raskas koneisto hallitsisi meitä tiukoin turvatoimin ja huolehtisi tarkoin siitä, ettei itsenäisyysvaatimuksia ilmaantuisi. Tämän osana koulussa opetettaisiin muunneltua totuutta historiana.

Suon siis presidentille oikeuden juhlia Suomen itsenäisyyttä yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka hän on nähnyt hyväksi kutsua tilaisuuteen. Ymmärrän myös, että juhliin on kutsuttu lähinnä valtaeliittiä, koska valtaeliitin kanssahan presidentti on lähinnä tekemisissä. Eihän muihinkaan juhliin ole tapana kutsua ventovieraita.

Paitsi että siellä on joka vuosi myös ventovieraita: urheilijoita, taiteilijoita ja muita edellisenä vuonna erityisen ansioituneita. Näiden joukossa on myös jonkin verran aivan tavallisia ihmisiä. Eli ei itsenäisyyspäivän vastaanotto nyt aivan pelkästään hyvien veljien juhla ole, vaikka toki yhteiskunnan yläluokka siellä onkin näkyvimmin edustettuna.

Juhlien hyväksynnästä ja suosiosta tilaisuuden viime kädessä maksavan Suomen kansan keskuudessa kertoo etenkin sieltä lähetettävän suoran TV-lähetyksen suosio. Vaikka suoran uutisoinnin näkisikin kansan alistamiseen tähtäävinä sirkushuveina, kertoo se myös siitä ilmapiiristä, joka Suomessa vallitsee. Sen turvin kiakkovieraatkin ovat voineet tilaisuutensa järjestää, ja tulevat selviämään rettelöinnistään mitä todennäköisimmin varsin vähin seurauksin. 

Ilman maamme itsenäisyyttä he mitä todennäköisimmin istuisivat seuraavat vuodet kurjassa vankilassa - ehkä jopa Siperiassa. Niinpä viime yön kiakkoviarailla, enemmän kuin lähes kenelläkään muulla, on ensi vuonna syytä juhlia Suomen itsenäisyyttä! Tämän he kyllä ymmärtävät varmaan itsekin, kunhan ensin hieman kasvavat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa

Kansalaistottelemattomuus kaunistaa?

Hetero pride herätti pari kysymystä

PS Poliisi on sittemmin vahvistanut, että kiakkoviaraat oli pelkkä rosvojoukko. Edes mielenosoituksen asiakirjat eivät olleet kunnossa. Nyt pitäisikin pohtia sitä miten ehkäisemme tulevaisuudessa sekä Suomen muuttumisen tällaisten joukkioiden temmellyskentäksi, että sen muuttumisen poliisivaltioksi? Itse en ainakaan halua kumpaakaan.

Tukkapölly on rangaistavaa mutta sukupuolielinten silpominen ihan okei

Suomalainen oikeusjärjestelmä, tarkemmin sanottuna Helsingin hovioikeus, on tehnyt poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja yleistä oikeustajua haastavan päätöksen. Se on nimittäin antanut tuomion tapauksessa, jossa seitsemän- ja kaksitoistavuotiaiden lasten sukupuolielimet silvottiin kotioloissa. 

Hovioikeuden mukaan leikkaukset oli tehty niin hyvin ja tarpeetonta tuskaa aiheuttamatta kuin se on kotioloissa mahdollista, vaikka toisen pojan leikkaushaava tulehtuikin. Siten sen enempää sukupuolielinten silpoja kuin lasten vanhemmatkaan ei ollut oikeuden mukaan tehnyt mitään väärää. 

Hovioikeuden tuomiota on mielenkiintoista verrata eräisiin toisiin tuomioihin. Kuten esimerkiksi tähän tapaukseen, jossa äiti tuomittiin sakkoihin tytärtensä tukistamisesta. Myös tyttöjen isäpuoli oli saanut tuomion vietyään lapsen yläkertaan "tarpeettoman kovakouraisesti".

Väitän, että kansalaisten yleisen oikeuskäsityksen mukaan sukupuolielinten silpominen on suurempi rikos kuin tukkapölly tai lapsen kantaminen yläkertaan. Koska näin on, toivon että eduskunta ottaa pikaisesti käsiteltäväkseen lasten sukupuolielinten silpomiseen liittyvän lainsäädännön ja säätää fyysisen koskemattomuuden yksiselitteisesti myös lapsia koskevaksi. 

Nyt annetun hovioikeuden päätöksen valossa eduskunnan kannattaa tällaista lakia säätäessään kiinnittää huomiota myös siihen, että todellisuudesta vieraantuneen oikeuslaitoksen tulkintavalta jää mahdollisimman pieneksi. 

Uutta lainsäädäntöä odotellessa toivon, että korkein oikeus ottaa tuplasilpomistapauksen käsiteltäväkseen kihlakunnansyyttäjän toiveen mukaisesti sekä tuomitsee väkivallan tekijän ja siihen yllyttäjät asiallisiin tuomioihin. Helsingin hovioikeuden jäsenten puolestaan toivon tutustuvan Olaus Petriin, joka totesi vuoden 1616 tuomarinohjeissaan että "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan". 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaistottelemattomuus kaunistaa?
Hyväksytkö sen, että tyttäresi seurustelee eriuskoisen pojan kanssa ilman että poika kääntyy tyttärellesi opetettuun uskoon?
Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti

Kari-Pekka Kyrön karu kohtalo

Dopingvalmentaja Kari-Pekka Kyrön paluuaikeet ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton. Hiihtoliitossa ollaan hyvin varovaisia, kun taas Kyrön waterloon eli Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen sotkuja selvittelemään joutunut Paavo M. Petäjä on ottanut jyrkän kielteisen kannan. Suomalaisten enemmistö ilmeisesti antaisi armon.

Vuoden 2001 kisojen jälkeen pidin Kyröä lievästi sanottuna suomalaisen maastohiihdon likaajana. Käsitys vahvistui hänen valmentamansa Kaisa Variksen käryn jälkeen. Ajattelin ihan oikeasti, että voiko joku olla noin tyhmä?

* * *

Kyrön toiminta valmennuskieltonsa aikana on kuitenkin selventänyt monta asiaa. Ensinnäkin nyt on selvää, ettei suomalainen, eli kp-kyröläinen, valmennus 1990-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin poikennut mitenkään norjalaisesta, ruotsalaisesta tai italialaisesta valmennuksesta. Ainakin kaikissa näissä maissa menestyksen taustalla oli hiihtäjien elimistön biokemiallista manipulointia. Siis dopingia. Ja venäläisten osaltahan tästä ei koskaan ole ollutkaan mitään epäselvyyttä.

Kyrön suorien puheiden seurauksena pala palalta esille tulleet palaset siis asettivat suomalaisen valmennuksen virheet mittasuhteisiinsa. Sääntöjen vastaistahan toiminta toki oli, mutta ei ilmeisesti sen enempää kuin kilpailijamaidenkaan. Ja erotuksena etenkin Ruotsiin ja Norjaan, on menneisyyden dopinghistoria selvitetty Suomessa edes jotenkuten.  

Oma surullinen sivupolkunsa kyröläisen valmennuksen seurauksena oli kuljettavanaan myös Mika Myllylällä, joka oman käsitykseni mukaan ei henkisesti kestänyt muutosta kansakunnan sankarista sen halveksituksi sylkykupiksi. Yksityiskohtia kertaamatta voin vain todeta, että lopputulos oli hirvittävä ja täysin kohtuuton. Edes Suomen kansa ei antanut hiihtäjämestarille armoa ennen kuin vasta post mortem.

Lahden tapahtumien jälkeen maamme uudet kärkihiihtäjät joutuivat käyttämään etsikkoaikaansa vanhat tukijansa menettäneen hiihtoliiton ja monen suomalaisen halveksimana. Käryistä kärsivät erityisesti sellaiset mieshiihtäjät kuin Teemu Kattilakoski, Ville Nousiainen ja Sami Jauhojärvi, jotka Kyrön valmennuskauden waterloon seurauksena eivät todennäköisesti koskaan saavuttaneet sitä tasoa, kuin olisivat saavuttaneet muuten.

Siten heitä voidaan pitää Kyrön ja kumppaneiden epäonnistuneiden toimien urheilullisesti suurimpina kärsijöinä. Tämä selittänee sen suunnattoman ilon, jonka Liberecin MM-viestin pronssitila näille miehille lopulta toi.

* * *

Nyt kun Jari Räsäsenkin tapaus on lopulta saatu valmiiksi, voisi hiihtourheilu myös miesten puolella lopulta jatkaa kohti menestystä ilman takavuosien taakkaa. Valitettavasti rauha ei ilmeisesti saavu vieläkään, sillä Kyrön paluu valmentajaksi palauttaisi aivan varmasti menneet synnit vielä kerran julkisuuteen.

Siksi toivon, että hän malttaisi pysyä poissa hiihdon valmennustehtävistä. Näin siitä huolimatta, että olen yleisesti sitä mieltä, että Kyrö on kärsinyt kohtuuttoman kovan rangaistuksen erehdyksistään. Aivan kohtuuttoman.

Kyrön uutiskasvojen sijasta haluaisin nähdä, että nyt nousussa olevat ja miesmuistiin huikeimman potentiaalin omaavat nuoret lahjakkuudet saisivat sitä menestystä ja fanitusta, joka heille lahjojen puolesta olisi mahdollista. Näin voisimme jälleen nauttia suomalaisten mieshiihtäjien menestyksestä.

Huikeasta potentiaalista puhuessani tarkoitan sellaisia nuorukaisia kuin 18-vuotiasta Joni Mäkeä ja Lauri Vuorista, jotka ovat syksyn Suomen cupeissa väläyttäneet osaamistaan, sekä vielä heitäkin vuoden nuorempaa Lauri Gummerusta. Hiihtoväen tärkein tehtävä on siis nimenomaisesti huolehtia heidän kehittymisensä edellytyksistä. Ja poikien itsensä päänsä kylmänä pitämisestä ja menestykseen tarvittavasta raa´asta työstä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Opettavainen tarina vuodelta 1930 - Robert Heleniuksen paluuta odotellessa
Ruotsin mellakat jääkiekon maailmanmestaruuden jälkeen
Kaikuja 1930-luvulta