Lastenkasvatus ennen ja nyt

Yleisradio kertoi, että lukiolaiset tarvitsevat yhä enemmän tukea, koska heistä osa on niin ahdistuneita, ettei opiskelu luokassa onnistu. Jutun mukaan tämä johtuu siitä, että lukioihin otetaan aiempaa enemmän nuoria, jotka tarvitsevat nykyistä enemmän tukea opinnoissa pärjäämiseen.

Erityistä tukea ei lukiossa kuitenkaan pystytä tarjoamaan samalla tavalla kuin peruskoulussa. Lisäksi koulun aikana kaikkien on saavutettava samat minimioppimäärät, eli niistä ei voi – eikä pidäkään – tinkiä: jokaisen tulisi pystyä läpäisemään ylioppilaskirjoitukset koulunkäynnin lopuksi. 

Eikä siinä kaikki, vaan juuri lukion käyneiden pitäisi aikuisena ottaa tämän maan tulevaisuus käsiinsä. Eli opiskella korkeakoulututkintoja ja asettua niiden mukaisesti asiantuntija- ja tuotekehitystehtäviin sekä nousta päättäviin asemiin yrityksissä ja yhteiskunnassa. Sekä kestää niissä mitä erilaisimpia stressejä ilman, että se vaikuttaa tehtävän työn tuloksiin.

* * *

Minun mielestäni tämä kuulostaa hurjalta. Ja siksi on kysyttävä, että mistä tällainen muutos johtuu. 

Ovatko nuorten mielenterveysongelmien syinä jutussa mainitut koronapandemia tai oppivelvollisuuden laajentuminen Sanna Marinin (sd) hallituksen päätöksellä? Vai kenties medioissa jo pitkään vellonut negativistinen maailmankäsitys, jonka mukaan ihmiskunta on menossa kohti tuhoaan ilmastonmuutoksen, luontokadon tai jonkin muun syyn takia? Ellei sitten suorastaan digitaalisten pelien ja sosiaalisen median mieltä rappeuttava vaikutus?

Tähän liittyen selvä fakta on se, että jo pari vuotta sitten Lääkärilehti kirjoitti erityisesti teini-ikäisten tyttöjen ahdistuneisuuden räjähdymäisestä kasvusta. Sen mukaan "nuorista 78 prosenttia koki huolta sodan, 76 prosenttia ilmastonmuutoksen, 65 prosenttia luonnonkatastrofien ja 47 prosenttia pandemioiden uhkiin liittyen. 

Nämä syyt osoittavat lasten mielenterveysongelmiin syyllisiksi erityisesti suomalaista toimittajakuntaa, jonka sensaatiohakuinen ja yksipuolinen uutisointi erityisesti kolmen ensimmäisen aiheen – sotien, ilmaston ja luonnon – kohdalta näyttäisi ottaneen täydellisen niskalenkin nuorten terveestä ja kriittisestä ajattelusta. Pahinta tässä on se, että – Lääkärilehden haastatteleman asiantuntijan mukaan – "kysymys ei ole pelkästään nuorten tai perheiden tarpeista. Nuorten hoitamattomien ongelmien hintalappu yhteiskunnalle ja kansantaloudelle on todella korkea."

* * *

Itse nostaisin näiden ongelmien yhteydessä esille myös toisen – yhteiskunnassamme lähes vaietun – mahdollisuuden. Se on lastenkasvatuksen muutos viimeisten vuosikymmenien aikana. 

Omassa lapsuudessani lapsilta vaadittiin jo varsin pienenä omatoimisuutta ja selviytymistä tavallisista arjen askareista – ja myös osallistumista niihin. Siten minäkin kuljin kuusivuotiaana aamuisin parin kilometrin matkan leikkikouluuni ja illalla takaisin. Ja kotona tehtäväni oli siivota leikkikalut joka ilta paikalleen sekä viedä tarvittaessa roskat roskikseen.

Seuraavasta vuodesta lähtien kuljin myös kouluun ensimmäisestä luokasta lähtien ilman saattajia sekä huolehdin – tai jätin huolehtimatta – läksyni itsenäisesti. Kävin myös lähikaupassa tekemässä äidin antaman listan mukaan pikkuostoksia eli maitoa, perunoita ynnä muuta tarpeellista. Yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta lähtien tehtäviini kuului myös siivomiseen osallistuminen – mukaan lukien mattojen tamppaaminen muutaman kerran vuodessa.

Kaupassa käyminen ja etenkin mattojen tamppaaminen harmittivat syvästi, mutta niiden tekemättä jättämisellä olisi ollut seurauksia, jotka ovat nykyisin laittomia – ja saattoivat olla jo silloin. Samalla kuitenkin sisu kasvoi ja kyky kestää ikäviä asioita kehittyi.

* * *

Minulla on sellainen käsitys, ettei tällaisten asioiden vaatiminen lapsilta tai nuorilta ole enää nykyisin kovinkaan yleistä. Itse asiassa luulen, että esimerkiksi lasten itsenäinen kulkeminen kuusivuotiaana kaupungin keskustan läpi esikouluun – saati sieltä kotiin lähteminen ilman noutajaa – ei olisi edes mahdollista, vaan johtaisi vanhempien syytteeseen lapsen heitteille jättämisestä.

Samalla on kuitenkin käynyt niin, että edellytykset suomalaisten lasten omatoimisuuden ja itsenäisyyden kehittymiselle ovat heikentyneet. Eikä mielestäni olisi kummoinenkaan ihme, ellei tämä heijastuisi yhä useamman nuoren elämässä kyvyttömyytenä selviytyä yhteiskunnan vaatimuksista ilman tukea – ja vaikeutena suhtautua vuosi vuodelta yhä hirvittävämmiltä kuulostaviin ilmasto- ja sotauutisiin realistisesti. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Peruskoulu 2045 – sanahelinää vai perustaitoja?
Nuorten naisten mielenterveys
Suomen tulevaisuus on mielenterveysongelmaisten käsissä