Ovatko uusimmat terroristit syrjäytyneitä?

Kirjoitin eilen Tukholman järkyttävistä tapahtumista todeten muun muassa, "ettei nykyaikainen terrorismi tai ainakaan sen tekijät sikiä syrjäytyneisyydestä tai osattomuudesta, vaan oman kulttuurinsa yhteisöllisyydestä ja sen luomasta aatteellisesta kiihkosta." Väitteen taustaksi siteerasin muutamien aikaisempien terroristien taustoja alkaen Osama Bin-Ladenista ja päätyen Nizzan kuorma-autoterroristiin.

Minua jäi kuitenkin vaivaamaan päteekö analyysini myös uusimpien muslimiterroristien kohdalla, joten lähdin tutkimaan heidän taustojaan. Helpointa oli löytää tieto Tukholman uzbekki-syntyisestä kuorma-autoilijasta, sillä Ylen uutisessa luki eilen, että "miehen kerrotaan olevan neljän lapsen isä, työskentelevän rakennusalalla ja asuvan Tukholman esikaupungissa."

Drottningsgatanin tappajakuorma-autokuski ei siten ollut syrjäytynyt ressukka vaan näennäisesti oikein hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan sisään päässyt maahanmuuttaja, vaikka olikin ilmeisesti saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen. Ei eliittiä, muttei missään tapauksessa syrjäytynytkään - saati osaton.

Kirjoitin tuoreeltaan myös Pietarin terrori-iskusta. Wikipedian mukaan sen tekijä oli myös etnisesti uzbekki, vaikka olikin kotoisin Kirgisiasta ja omasi Venäjän kansalaisuuden. Tämäkin terroristi oli mukana työelämässä, eikä häntä siten voi pitää yhteiskunnasta syrjäytyneenä; joskaan ei myöskään sen eliittiin kuuluvana.

Kolmas mielessäni ollut tapaus oli Lontoon marraskuinen autoilija, Khaled Masood. Wikipedian mukaan hän oli pitkän rikosrekisterin omaava muslimikäännynnäinen. Hänellä oli työhistoriaa sekä Saudi-Arabiassa että Iso-Britanniassa englanninkielen opettajana.

Myöskään brittiterroristia ei siis voi pitää lähtökohtaisesti yhteiskunnasta syrjäytyneenä, vaikka hän olikin paatunut rikollinen. Masood poikkesi tyypillisestä jihadistista myös iältään, sillä hän oli jo 52-vuotias päästessään 72 neitsyensä pariin.

* * *

Tämän päivityksen jälkeen olen entistä varmempi siitä, että julkisuudessa usein nähdyt väitteet ihmisten syrjäytyneisyydestä jihadistiterrorismin perimmäisenä syynä eivät pidä paikkaansa. Siten ongelmaan ei myöskään löydy ratkaisua syrjäytymisen ehkäisemisestä, vaan jostain aivan muualta.

Oman näkemykseni mukaan ratkaisua kannattaisi lähteä etsimään terroristien taustalla olevasta aatemaailmasta ja kulttuurista. Niissä olevien valuvikojen korjaamiseen voivat vaikuttaa sekä eurooppalainen yhteiskunta, että etenkin tuon aatesuunnan mukaan elävä maailma itse. Tosin jälkimmäisen osalta en paljon odota.

Sen sijaan länsimaat voisivat tehdä paljonkin. Ihan ensimmäiseksi olisi ymmärrettävä, että niin kauan kuin hyväksymme - tai jopa erivapauksin tuemme - länsimaissa maahanmuuttajilta sellaista käytöstä, jota emme hyväksyisi kantaväestöltä, me tosiasiallisesti tilaamme terrorismia.

Siksi on tärkeää vaatia kotoutumisen yhteydessä länsimaisten arvojen noudattamista myös käytännössä. Siis naisten tasa-arvoa pukeutumis- ja puolisonvalintavapauksineen, uskonnonvapautta kaikille (myös lapsille), maallisen lain kunnioitusta yli uskonnollisten tuomioistuinten ja niin edelleen.

Lisäksi meidän tulee ehkäistä sellaisten maahanmuuttajayhteisöjen muodostumista, joissa valta on tosiasiallisesti siirtynyt pois sekulaareilta viranomaisilta. Tämä on tärkeää siksi, ettei ääriaineksille syntyisi omien arvojensa varassa elävää kotikenttää, jossa yhteiskuntaa hajottavat radikaalit ajatukset ovat yleisesti hyväksyttyjä.

Rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen estäminen on käytännössä mahdollista vain, mikäli islamilaisen maahanmuuton volyymi ei kasva kovin suureksi. Siksi terrorismin torjunta on mitä suurimmassa määrin myös turvapaikka- ja pakolaispoliittinen kysymys.

Ja lopuksi vielä muistutus: älkää unohtako äänestää! Tämäkin kirjoitus on turha, mikäli kansanvaltaa käyttävät sellaiset poliitikot, joiden toimintaa ohjaavat tosiasioiden tunnustamisen sijasta pelkkä haaveilu ja unelmointi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruotsin kuorma-autoiskusta on otettava opiksi
Venäjän metron räjähdys ja suomalainen oikeus
Hussein Al-Taee ja yhteiskunnallinen omistajuudentunne