Joulumuisto

Elettiin kylmää 1960-lukua ja maassa lienee ollut lunta. Pientilan keski-ikäinen emäntä oli noussut ylös jo ennen viittä ehtiäkseen navettaan ja siellä lehmät lypsettyään hääräili ja puuhaili keittiössään erilaisia jouluherkkuja. Olivathan lapset jälkeläisineen tulossa viettämään talven suurta juhlaa. 

Välillä tuntui väsyttävän ja ehkä rinnassakin tuntui pahalta, mutta periksi antaminen ei kuulunut tämän naisen tapoihin, sillä maittavat jouluherkut olivat hänen erityisalaansa. Eikä niistä sopinut tinkiä eikä varsinkaan kysellä kaupoista, että olisiko niistä kenties saatavissa jotain valmiina.  

Aikanaan saapuivat lapset puolisoineen ja jälkeläisineen sukunsa kotitilalle. Aikuiset juttelivat kuulumisiaan ja teini-ikäiset touhusivat omiaan. Miehet juoksuttivat minua ikkunaan väittäen nähneensä ulkona tonttuja. Vähän ihmettelin, kun itse en nähnyt ainuttakaan punalakkista, vaikka taisin kyllä lopulta harmistuneena väittää sellaisen havainneeni - ja melkein uskoin itseäni. 

Kertalämmitteisen joulusaunan korkeilla lauteilla istuvat miehet heittivät kilpaa löylyä ja minä kärvistelin pää polvia vasten, mutta antamatta periksi. Lämmön lopulta noustua sietämättömäksi käytiin kieriskelemässä pehmeässä lumihangessa ja palattiin taas lauteille. Lopulta pestiin hiet ja liat pois ja lähdettiin puhtaina syömään jouluruokaa. 

Evankeliumit luettiin ja pöydässä oli perunoita, silliä, lohta ja lipeäkalaa sekä rosollia ja monenlaista laatikkoa. Suurimpana herkkuna pöydän keskellä seisoi kinkku. Jälkiruuaksi tarjottiin riisipuuroa ja sekametelisoppaa. 

Pöydän pääherkku ei siihen aikaan ollutkaan mikään nykypäivän kuiva korppu, vaan lihan päällä oli paksu silavakerros, joka oli pitänyt yön yli leivinuunissa paistetun kymmenkiloisen kinkun kostean herkullisena ja rasvaisena. Itse kyllä jätin läskit lautasen reunalle syömättä, mutta isoisäni - sodan käynyt mies - piti sitä koko pöydän suurimpana herkkuna. Hän ei olisi ymmärtänyt nykypäivän ruokarasisteja.

Ruokailuani häiritsi se, että ajatukseni olivat jo illassa ja joulupukissa - ja miten hitaasti kello kävikään. Sitten isovanhemmat lähtivät navettaan, sillä eläinten tarpeista ei voinut joulunakaan livetä, vaan lehmät odottivat utareet pullottavina lypsäjäänsä ja hevosellakin oli taas nälkä. 

Sitä en sitten muistakaan, että jäikö isoisä navettaan vähän pidemmäksi aikaa vai menikö isäni ulos toimittamaan jotain asiaa. Niin kuitenkin kävi, että oveen koputettiin ja hetken kuluttua punanuttuinen vanha äijä kyseli kilttien lapsien perään. 

Lahjat jaettiin, piirileikit leikittiin ja pukille laulettiin. Mutta pian pukin piti kiiruhtaa viemään ilosanomaansa myös maailman muille lapsille. Minua se ei tosin enää paljonkaan liikuttanut, sillä kiinnostukseni suuntautui kaikkiin niihin paketteihin, jotka tuo karvaturri oli minulle onneksi tuonut, vaikka en nyt niin kiltti ollut aina jaksanutkaan olla. 

Pehmeät paketit avasin ja heitin sisällöt nopeasti syrjempään. Onneksi joukossa oli muutama kovempikin paketti ja niissä leluja. Ja olisikohan lahjojen joukossa ollut myös uudet sukset - puiset ja mäystimillä varustetut?

Jonkinlainen juhlahetki oli, kun joulukuusen kynttilöihin sytytetiin tuli. Niitä vahdittiin tarkasti, ettei kuusi vain pääsisi syttymään ja tuli tuhoamaan koko taloa. Silloin en sitä tiennyt, mutta sen jälkeen en koskaan enää nähnyt kuusen oksilla poltettavan oikeita kynttilöitä. Isovanhemmillekin hankittiin sähkökynttilät.

Lopulta päättyi oma iltani ja minut komennettiin nukkumaan. Yön aikana isoäiti sai tietämättäni jonkinlaisen kohtauksen ja hänet vietiin ensin kauppalan lääkärille, mistä matka taisi jatkua Helsinkiin. Tai en minä niin tarkasti muista, mutta aamulla hän oli poissa ja me lähdimme kotiin. Onneksi isoäiti aikanaan parani ja elämä jatkui kuten ennenkin. 

Paitsi että tuon joulun jälkeen talven suurta juhlaa ei enää vietetty maaseudulla isovanhemmillani, vaan äitini vanhemman sisaren luona kaupungissa. Olin siitä vähän harmissani, koska olisin itse aina halunnut jouluksi maalle. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei vanhenevan naisen terveyttä haluttu enää riskeerata muiden passaamisella.  

Näiden haikeiden lapsuudenmuistojeni kera toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua! Muistakaa olla kilttejä ja kunnioittaa joulurauhaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Joulusatu
Pari ajatusta jouluksi