Humanitaarinen paradoksi Holmströmiläisen paradoksin valossa

Nobelistimme Bengt Holmström totesi taannoin, että "on paljon esimerkkejä, joissa yksilön rationaalisuus kääntyy kollektiiviseksi epärationaalisuudeksi". Esimerkiksi silloin kun ihminen toimii laskusuhdanteen alkaessa omalta kannaltaan järkevästi ryhtyessään säästämään rahojaan, hän edesauttaa samalla talouden halvaantumista ja laskusuhdanteen kiihtymistä.

Tämä Holmströmin ajatus juolahti mieleeni lukiessani Oikean Median välittämän Daily Mailin viikon takaisen uutisen englantilaisnaisesta, joka joutui 15-vuotiaana pakistanilaisjengin seksiorjaksi. Näin siksi, että Holmströmin ajatus taitaa selittää varsin hyvin eurooppalaisen humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan epäonnistumista.

Otetaan ensin se yleisesti paras mahdollinen maahanmuuttoskenaario, jossa kaikki voittaisivat. Se taitaisi olla jotain sellaista, että maailmalta hakisivat turvapaikkaa vain sellaista aidosti tarvitsevat, jotka otettaisiin avosylin vastaan länteen ja heille tarjottaisiin eväät nopeaan integroitumiseen. Rasismia ei esiintyisi suuntaan eikä toiseen.

Tulijat puolestaan karsisivat omasta kulttuuristaan uuden kotiseutunsa tapojen vastaiset piirteet, olisivat kiitollisia vastaanottavalle yhteiskunnalle, opettelisivat vuodessa tai kahdessa paikallisen kielen sekä päivittäisivät koulutuksensa ja/tai hankkiutuisivat itselleen sopivaan työhön. Länsimaiset yritykset puolestaan rekrytoisivat heitä tasa-arvoisesti kantaväestöön kuuluvien kanssa. 

Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Oikean Median juttu kertoi siitä, kuinka brittitytön orjaksi joutumista avittivat virkavallan ja terveydenhoitohenkilöstön rasisminpelko ja pakistanilaisten (mukaan lukien imaami) alistava käsitys naisten asemasta ja pukeutumisesta. Kaiken lisäksi kyseiset pakistanilaiset olivat omaksuneet muutenkin rikollisen elämäntavan.

Todennäköisesti tapaukseen liittyi myös tytön vanhempien sinisilmäinen - ehkäpä brittiläisen valtamedian ohjaama - kasvatus, jonka aikana häntä ei ollut varoitettu (ainakaan riittävän selvästi) pakistanilaismiehistä. Niinpä neitokainen meni tapahtumien alkaessa ihan vapaaehtoisesti pakistanilaismiehen autoon.

Myös Suomessa me teemme samankaltaisia virheitä kuin britit. Humanitaariseen maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei puhuta vapaasti lehdistössä, mistä hyvänä esimerkkinä käy se, ettei mikään maamme ns. "vastuullinen media" ollut ainakaan ennen Oikean Median juttua välittänyt suomalaisille Daily Mailin viikon vanhaa uutista.

Myös kotimaisessa rikosuutisoinnissa pyritään olemaan vihjaamatta tekijöiden maahanmuuttajataustaan - onpa jopa poliisi ohjeistanut itsensä sen suuntaisesti. Harvoin on puhuttu myöskään tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kyvyttömyydestä löytää työtä. Sen sijaan, esille kaivetaan säännöllisin väliajoin esimerkkejä joidenkin maahanmuuttajien menestystarinoista, usein vieläpä tahallaan sotkien humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton.

Samalla on etenkin politiikan vasemmalle laidalle ja myös sitä myötäilevälle ns. "vastuulliselle medialle" tullut tavaksi puhua maahanmuuttokriittisistä henkilöistä äärioikeistolaisina, rasisteina tai jopa natseina (esimerkki, toinen ja kolmas). Näin asiallinen keskustelu maahanmuutosta on tehty käytännössä mahdottomaksi.

Toisaalta myös suomalaisissa on aitoja rasisteja. Yksi vakava ja tuore tapaus lienee Joensuusta, jossa nuori mies yritti ilmeisesti tappaa maahanmuuttajan. Tappoyritystä edeltävistä tapahtumista ei ole minun tietääkseni uutisoitu, mutta motiiviksi on mainittu rasismi (ja olenhan itsekin nähnyt sellaista). On myös selvää, että vaikka kaikki rasistit eivät olekaan väkivaltaisia tai edes tunnista olevansa sellaisia, vaikuttaa ihmisten tausta esimerkiksi työnhakutilanteessa - niin positiivisena kuin negatiivisena syrjintänä.

Vaikka on toki niinkin, ettei muslimihuntu päässä ole monessa työtehtävässä hyväksyttävä brändi- tai turvallisuussyistä eikä varsinkaan kieltäytyminen kättelemästä vastakkaista sukupuolta olevia ihmisiä. Ei siis ihme, että näistä kulttuuritaustoista peräisin olevilla ihmisillä on vaikeuksia päästä kiinni työelämään - mutta se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vika, vaan merkki itsepäisesti omista länsimaihin sopimattomista tavoistaan kiinni pitävän työnhakijan haluttomuudesta menestyä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjoitusta ja esimerkkejä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. En kuitenkaan tee niin, vaan totean, että Holmströmin esille nostaman paradoksin kannalta mielenkiintoisinta on se, että mikä olisi kaikkien kannalta paras - ja edellä kuvatut oikean elämän tosiasiat tunnustava ratkaisu humanitaariseen maahanmuuttoon? Vai onko niin, ettei sellaista edes ole?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttokeskustelun vaikeudesta
Sikailua toisten juhlissa
Pauli Juuselalle maailma on jo täällä