Kansakuntamme edesmenneen preidentti J.K. Paasikiven mukaan "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku". Jokainen lienee kuullut tämän lauseen ja uskoisin että näkemykseen on kaikkien suomalaisten helppo yhtyä. Vai onko sittenkään?
Älyllinen epärehellisyys tarkoittaa sitä, että ihminen ei hyväksy tosiasioita sellaisinaan, vaan muuntaa tai värittää ne omien tarpeidensa tai toiveidensa mukaisiksi siitä huolimatta että käytettävissä on kaikki tarpeellinen tieto ja ymmärrys asioiden oikean laidan käsittämiseksi. Älyllistä epärehellisyyttä voisi kutsua myös puolueellisuudeksi tai subjektiivisuudeksi, ja itseen kohdistettuna itsepetokseksi.
Otan älyllisestä epärehellisyydestä ensimmäisen esimerkkini Helsingistä. Kaupunginvaltuutettu Maija Anttila (sd) nimittäin kirjoitti 21.4.2010 kolumnin, jossa hän kertoi tapauksesta, jossa kaksi Suomeen varsin hyvin integroitunutta Afrikkalaistaustaista maahanmuuttajaa oli pahoipidelty. Pahoinpitelijöitä Anttila kuvasi mm. nahkatakkisiksi ja huligaaneiksi. Jokainen tapauksesta tietämätön lukija kuvitteli automaattisesti, että suomalaiset rasistit olivat pahoinpitelyn takana.
Tämän ikävän ja vastenmielisen tapauksen seurauksena Anttila totesi kolumnissaan että "on tullut aika laittaa rajat väkivallan kasvulle". Tähän on minunkin helppo yhtyä. Edelleen Anttila jatkaa että meidän "pitäisi avata kaikki ennakkoluulot ja väärinkäsitykset, katsottava totuutta silmiin, miten maailma muuttuu ja meidän on osattava muuttua sen mukana".
Koko kirjoituksen kontekstin huomioiden Anttila siis tarkoitti että suomalaisen valtaväestön pitäisi valtuutetun mukaan muuttaa ajatuksiaan ja käyttäytymistään tapauksen seurauksena. Vaatimuksesta tekee älyllisesti epärehellisen se, että teon takana eivät saatavilla olevan tiedon mukaan olleet suomalaiset, vaan syyllisiä olivat Balkanin alueelta saapuneet maahanmuuttajat. Tämän Anttila mitä todennäköisimmin tiesi; tai ainakin hänen olisi pitänyt tietää, koska kirjoitti aiheesta julkisuuteen.
Toisen esimerkin älyllisestä epärehellisyydestä tarjoaa jo aiemmin käsittelemäni ilmastonmuutostiedottaminen. Kuten osoitin, on aiheesta mediassa helposti kaikkien saatavilla olevaa tietoa ilmeisen tarkoituksellisesti suodatettu yleisen mielipiteen muokkaamistarkoituksessa. Ymmärrän kyllä että tiedon yhdenmukaistamisella pyritään saamaan päättäjät torjumaan ennustetun ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta toisaalta sekä tutkijan että toimittajan etiikkaan kuuluu ajatus rehellisyydestä asioiden esittämisessä. Erinäisten skandaalien kautta tämä epärehellisyys johti Kööpenhaminan kokouksen epäonnistumiseen ja luultavasti myös tutkijoiden uskottavuuden vähenemiseen kansalaisten keskuudessa.
Kolmannen esimerkin älyllisestä epärehellisyydestä voisin ottaa vaikka eräästä alkoholismia sairastavasta sukulaisestani, joka oli ollut kuivilla vajaan vuoden. Se päättyi, kun eräs entinen ryyppykaveri tuli käymään ja ehdotti yhden illan ryyppäjäisiä. Eihän siitä kukaan kuitenkaan saisi tietää. Sukulaiseni uskoi vasten parempaa tietoaan, että olisi pystynyt sillä kertaa hallitsemaan tilanteen seuraavana aamuna ja tuli puhutuksi ympäri. Jokainen alkoholisteja tunteva tietää miten tarina jatkui tästä eteenpäin.
Älyllinen epärehellisyys eri muodoissaan on Paasikiven ajatusta tulkitakseni "monenlaisen typeryyden alku". Jostain syystä ihmiset näyttävät kuitenkin usein olevan taipuvaisia itsepetokseen tai valikoivaan tosiasioiden esittelyyn kun siitä näyttäisi olevan jotain hyötyä itselle.
Vaarallisimmillaan tilanne on silloin kun motiivina on oman maailmankuvan pönkittäminen. Jos rehelliset argumentit eivät puolla varastamista, väkivaltaa tai rasismia, voi oikeutusta haluamalleen teolle hakea monenlaisista osatotuuksista. Samalla tavoin voidaan osatotuuksien avulla perustella poliittisten päämäärien ajamista, kuten vaikkapa valtuutettu Anttila ensimmäisessä ja ilmastotutkijat sekä -toimittajat toisessa esimerkissäni.
Tosiasioista lipeämistä kaikenlaisessa päätöksenteossa on kuitenkin syytä hätkähtää aina, sillä vajavaiselle tai väritetylle tiedolle perustuvat ratkaisut ovat usein huonoja. Esimerkkinä vaikka uuden yrityksen perustaminen saturoituneille markkinoille tai rautatien rakentaminen puutteellisten tarveselvitysten varaan.
Itse asiassa historia osoittaa vallanhimoon yhdistyneen älyllisen epärehellisyyden johtaneen pahimmillaan katastrofeihin. Koska natsikortti on liian kulunut en muistuta tässä yhteydessä saksalaisten suhtautumisesta juutalaisiin 1930- ja 1940-luvuilla, mutta huomautan venäläisen geneetikon Lysenkon viljakasvien jalostukseen liittyvistä tutkimuksista, jotka osaltaan edesauttoivat Neuvostoliiton vaikeuksia ruokahuollossa ja ylipäänsä perinnöllisyystieteen alalla.
Suomen osalta mainitsen neljänkymmenen vuoden takaisten äärikommunistien kritiikittömän suhteen Neuvostoliittoon. Se olisi pahimmillaan voinut syöstä Suomen osaksi niin sanottua työläisen paratiisia, jonka vallan seurauksia edelleen korjataan laajoilla alueilla itäisessä ja keskisessä Euroopassa, Venäjällä ja Aasiassa.
Jotta älyllisen epärehellisyyden saldo ei jäisi poliittisesti yksipuoliseksi, palautan lisäksi lukijan mieleen George W. Bushin mainion päätöksen Guantanamon vankilasta, jota ei voinut perustaa USA:n maaperälle, koska silloin vankien kohtelussa olisi pitänyt noudattaa maan omia lakeja. Vankeja ei myöskään voinut kutsua sotavangeiksi, koska silloin heihin olisi voinut soveltaa Geneven sopimusta. Epäilen että Guantanamon koko tarina ei ole ollut omiaan vähentämään ääri-islamilaisuuden kaikupohjaa muslimimaailmassa.
Yhteenvetona totean, että maailma näyttäisi olevan täynnä esimerkkejä siitä, miten tosiasioiden tunnustamatta jättäminen on johtanut huonoon lopputulokseen. Siksi suosittelen niin itselleni kuin arvoisalle blogini lukijalle silmien ja korvien auki pitämistä älyllisen epärehellisyyden ja muunkinlaisen valehtelun varalta. Sellaista havaitessaan on syytä pysähtyä, tehdä tarvittavat johtopäätökset sekä palata Paasikiven viitoittamalle polulle. Ja demokraattista valtaa käytettäessään eli äänestyskopissa on kansalaisen luonnollisesti vältettävä antamasta tukeaan älylliseen epärehellisyyteen sortuneelle ehdokkaalle tai puolueelle.
Niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus
torstai 22. huhtikuuta 2010
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Yliopiston valintakriteereistä
Ylioppilastutkinnon merkitystä yliopistojen sisäänpääsyssä tullaan kasvattamaan. Hakijat on tarkoitus jatkossa asettaa paremmuusjärjestykseen pääosin pelkän ylioppilas-todistuksen perusteella. Julkilausuttuna tavoitteena on nopeuttaa nuorten siirtymistä työelämään.
Toimenpidettä on kritisoitu paljon, mutta ajattelin siitä huolimatta listata itsekin joitain ajatuksia tähän liittyen.
Lukiossa on nykyisin paljon mahdollisuuksia valita kurssiohjelmansa. Sen seurauksena kahden lukion suorittaneen henkilön opinnot saattavat poiketa toisistaan varsin merkittävästi. Siten heidän vertaamisensa on vaikeaa pelkkien arvosanojen perusteella. Itse en pitäisi oikeudenmukaisena esimerkiksi lyhyestä matematiikasta tai englannin kielen lyhyestä kurssista laudaturin saaneen asettamista vastaavien aineiden pitkistä oppimääristä vaikkapa magnan kirjoittaneiden edelle.
Tämän ongelman lienevät huomanneet muutkin, joten lienee todennäköistä että kunkin tiedekunnan pääsykokeisiin määritetään mitkä ylioppilastodistuksen arvosanat huomioidaan sisäänottokriteereinä - epäilemättä vaikkapa tekniikan alle pyrittäessä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian hyvät arvosanat ovat kullan arvoisia.
Tämä johtaa kuitenkin toisenlaiseen ongelmaan. Ensimmäiset lukion kurssivalinnathan tehdään 15-16-vuotiaina, jolloin vain harva tietää miksi haluaa "isona". Niinpä murrosiän jälkimainingeissa olevat sinänsä teknisesti lahjakkaat nuoret miehet voivat mennä sieltä missä aita on matalin, ja päätyä kaikessa mahdollisessa lyhyisiin kursseihin. Kun asiaa on entistä vaikeampi korjata pääsykokeissa (vaikkei niistä kokonaan luovuttaisikaan), jää osa maan teknisen alan lahjakkuudesta hyödyntämättä.
Sama koskee muitakin pääaineita. Jos oikeustieteelliseen hakijoita arvioidaan esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin arvosanojen perusteella tai lääketieteelliseen hakijoita biologian ja kemian arvosanojen perusteella ollaan vastakkain täsmälleen vastaavien ongelmien kanssa.
Oma lukunsa on sitten ylioppilastutkinnon korostamisen vaikutus lukioiden suoritusaikaan: tuntuisi järkevältä varmistaa lukiosta huippuarvosanat suorittamalla se neljässä vuodessa, jolloin jokaiseen aineeseen jää riittävästi opiskeluaikaa. Tämän päivän Helsingin Sanomissa opetusministeri Virkkunen torjui tätä pelkoa toteamalla, etteivät lukion neljässä vuodessa suorittaneiden arvosanat ole parempia kuin kolmen vuoden ylioppilaiden.
Tässä pitää ihmetellä että voiko ministeri ja filosofian lisensiaatti olla näin tyhmä? Eiväthän kolmen ja neljän vuoden ylioppilaat ole satunnaisotoksia (saati samoja henkilöitä), joten heidän vertaamisensa ei ole mitenkään relevanttia. On esimerkiksi hyvin todennäköistä että henkilön lahjakkuus vaikuttaa lukion oppimäärien suoritusnopeuteen, eli lahjakkaiden opiskeluajat ovat lyhyempiä kuin vähemmän lahjakkaiden. Tällä lienee huomattava vaikutus myös nyt toteutuneisiin arvosanoihin.
Jo nyt suomalaiset lukiolaiset ovat hyvin stressaantuneita (tietoa esimerkiksi tässä). Tieto siitä, että lukiomenestys vaikuttaa vielä nykyistäkin enemmän jatko-opintoihin tulee varmasti lisäämään entistä enemmän etenkin tunnollisten oppilaiden kokemaa ahdistusta. Sen pitkäaikaisvaikutuksena nuorten aikuisten burn outit tullevat lisääntymään entisestään.
Entä asian toinen puoli, eli yliopistot?
Pääsykokeisiin luetaan yleensä alan kirjallisuutta, jolloin saadaan ensimmäinen kosketus tulevaan pääaineeseen. Tässä vaiheessa moni toteaa, ettei sittenkään ole kiinnostunut käsillä olevasta alasta, ja päättääkin pyrkiä jonnekin muualle. Samoin ne, joille vaikkapa lakitekstin ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, eivät halustaan huolimatta pääse nykytyyppisestä karsinnasta sisälle. Nämä molemmat seikat vaikuttavat siihen, että yliopistojen opinnot aloittamaan pääsevät nuoret ovat hyvin motivoituneita ja sopivia aloittamaan opintonsa. Tämä vähentää opintonsa keskeyttävien määrää. Lisäbonuksena nuoret ovat pääsykokeeseen päntätessään saaneet ensimmäiset oppinsa tulevassa pääaineessaan, mikä lyhentää samassa suhteessa heidän opiskeluaikaansa ja opettajan kannalta helpottaa alkuvaiheen opintojen suunnittelua.
Vielä haluaisin nostaa esiin sen, että vähemmän haluttuihin pääaineisiin tulee entistä enemmän huonosti motivoituneita opiskelijoita. Ilmiö on jo nyt tuttu esimerkiksi luonnontieteistä, joihin pääsee pelkän ylioppislastodistuksen perusteella. Niissä on myös korkea keskeyttämisprosentti, kun vaikkapa lääketieteelliseen tiedekuntaan alkujaan halunneet opiskelijat turhautuvat opintoihinsa alalla, jolle he eivät alun alkaen edes halunneet. Samalla he ovat tulleet vieneeksi opiskelupaikan motinoituneemmilta nuorilta, joilla lukiomenestys syystä tai toisesta ei ollut hyvä. Tässä on huomattava erityisesti poikien pitkään jatkuva henkinen aikuistuminen.
Kaikkiaan minusta näyttääkin siltä, että hallituksen ja opetusministeri Virkkusen ajama uudistus tuottaa monia seurauksia. Entistä useammille nuorille nousee tie pystyyn jo lukion alkuvaiheessa, enstistä useammat lukiolaiset stressaantuvat koulussa, entistä useammat suorittavat lukion neljässä vuodessa, entistä useammin väärät ihmiset valtaavat halutuimpien pääaineiden opiskelijapaikat ja entistä useammat opiskelijat keskeyttävät opintonsa. Yliopiston kannalta opiskelijoiden motivaatiotaso laskee, soveltuvuus oppiaineeseen on aiempaa huonompaa ja heidän tietotasonsa pääaineesta on opintojen alkaessa nykyistä alhaisempi.
Näiden seurauksena suhtaudun erittän vahvalla varauksella hallituksen ajaman uudistuksen tavoitteiden toteutumiseen.
Toimenpidettä on kritisoitu paljon, mutta ajattelin siitä huolimatta listata itsekin joitain ajatuksia tähän liittyen.
Lukiossa on nykyisin paljon mahdollisuuksia valita kurssiohjelmansa. Sen seurauksena kahden lukion suorittaneen henkilön opinnot saattavat poiketa toisistaan varsin merkittävästi. Siten heidän vertaamisensa on vaikeaa pelkkien arvosanojen perusteella. Itse en pitäisi oikeudenmukaisena esimerkiksi lyhyestä matematiikasta tai englannin kielen lyhyestä kurssista laudaturin saaneen asettamista vastaavien aineiden pitkistä oppimääristä vaikkapa magnan kirjoittaneiden edelle.
Tämän ongelman lienevät huomanneet muutkin, joten lienee todennäköistä että kunkin tiedekunnan pääsykokeisiin määritetään mitkä ylioppilastodistuksen arvosanat huomioidaan sisäänottokriteereinä - epäilemättä vaikkapa tekniikan alle pyrittäessä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian hyvät arvosanat ovat kullan arvoisia.
Tämä johtaa kuitenkin toisenlaiseen ongelmaan. Ensimmäiset lukion kurssivalinnathan tehdään 15-16-vuotiaina, jolloin vain harva tietää miksi haluaa "isona". Niinpä murrosiän jälkimainingeissa olevat sinänsä teknisesti lahjakkaat nuoret miehet voivat mennä sieltä missä aita on matalin, ja päätyä kaikessa mahdollisessa lyhyisiin kursseihin. Kun asiaa on entistä vaikeampi korjata pääsykokeissa (vaikkei niistä kokonaan luovuttaisikaan), jää osa maan teknisen alan lahjakkuudesta hyödyntämättä.
Sama koskee muitakin pääaineita. Jos oikeustieteelliseen hakijoita arvioidaan esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin arvosanojen perusteella tai lääketieteelliseen hakijoita biologian ja kemian arvosanojen perusteella ollaan vastakkain täsmälleen vastaavien ongelmien kanssa.
Oma lukunsa on sitten ylioppilastutkinnon korostamisen vaikutus lukioiden suoritusaikaan: tuntuisi järkevältä varmistaa lukiosta huippuarvosanat suorittamalla se neljässä vuodessa, jolloin jokaiseen aineeseen jää riittävästi opiskeluaikaa. Tämän päivän Helsingin Sanomissa opetusministeri Virkkunen torjui tätä pelkoa toteamalla, etteivät lukion neljässä vuodessa suorittaneiden arvosanat ole parempia kuin kolmen vuoden ylioppilaiden.
Tässä pitää ihmetellä että voiko ministeri ja filosofian lisensiaatti olla näin tyhmä? Eiväthän kolmen ja neljän vuoden ylioppilaat ole satunnaisotoksia (saati samoja henkilöitä), joten heidän vertaamisensa ei ole mitenkään relevanttia. On esimerkiksi hyvin todennäköistä että henkilön lahjakkuus vaikuttaa lukion oppimäärien suoritusnopeuteen, eli lahjakkaiden opiskeluajat ovat lyhyempiä kuin vähemmän lahjakkaiden. Tällä lienee huomattava vaikutus myös nyt toteutuneisiin arvosanoihin.
Jo nyt suomalaiset lukiolaiset ovat hyvin stressaantuneita (tietoa esimerkiksi tässä). Tieto siitä, että lukiomenestys vaikuttaa vielä nykyistäkin enemmän jatko-opintoihin tulee varmasti lisäämään entistä enemmän etenkin tunnollisten oppilaiden kokemaa ahdistusta. Sen pitkäaikaisvaikutuksena nuorten aikuisten burn outit tullevat lisääntymään entisestään.
Entä asian toinen puoli, eli yliopistot?
Pääsykokeisiin luetaan yleensä alan kirjallisuutta, jolloin saadaan ensimmäinen kosketus tulevaan pääaineeseen. Tässä vaiheessa moni toteaa, ettei sittenkään ole kiinnostunut käsillä olevasta alasta, ja päättääkin pyrkiä jonnekin muualle. Samoin ne, joille vaikkapa lakitekstin ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, eivät halustaan huolimatta pääse nykytyyppisestä karsinnasta sisälle. Nämä molemmat seikat vaikuttavat siihen, että yliopistojen opinnot aloittamaan pääsevät nuoret ovat hyvin motivoituneita ja sopivia aloittamaan opintonsa. Tämä vähentää opintonsa keskeyttävien määrää. Lisäbonuksena nuoret ovat pääsykokeeseen päntätessään saaneet ensimmäiset oppinsa tulevassa pääaineessaan, mikä lyhentää samassa suhteessa heidän opiskeluaikaansa ja opettajan kannalta helpottaa alkuvaiheen opintojen suunnittelua.
Vielä haluaisin nostaa esiin sen, että vähemmän haluttuihin pääaineisiin tulee entistä enemmän huonosti motivoituneita opiskelijoita. Ilmiö on jo nyt tuttu esimerkiksi luonnontieteistä, joihin pääsee pelkän ylioppislastodistuksen perusteella. Niissä on myös korkea keskeyttämisprosentti, kun vaikkapa lääketieteelliseen tiedekuntaan alkujaan halunneet opiskelijat turhautuvat opintoihinsa alalla, jolle he eivät alun alkaen edes halunneet. Samalla he ovat tulleet vieneeksi opiskelupaikan motinoituneemmilta nuorilta, joilla lukiomenestys syystä tai toisesta ei ollut hyvä. Tässä on huomattava erityisesti poikien pitkään jatkuva henkinen aikuistuminen.
Kaikkiaan minusta näyttääkin siltä, että hallituksen ja opetusministeri Virkkusen ajama uudistus tuottaa monia seurauksia. Entistä useammille nuorille nousee tie pystyyn jo lukion alkuvaiheessa, enstistä useammat lukiolaiset stressaantuvat koulussa, entistä useammat suorittavat lukion neljässä vuodessa, entistä useammin väärät ihmiset valtaavat halutuimpien pääaineiden opiskelijapaikat ja entistä useammat opiskelijat keskeyttävät opintonsa. Yliopiston kannalta opiskelijoiden motivaatiotaso laskee, soveltuvuus oppiaineeseen on aiempaa huonompaa ja heidän tietotasonsa pääaineesta on opintojen alkaessa nykyistä alhaisempi.
Näiden seurauksena suhtaudun erittän vahvalla varauksella hallituksen ajaman uudistuksen tavoitteiden toteutumiseen.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Miksi naiset rakastuvat renttuihin?
Ihmisen parinvalinta on laaja prosessi, johon vaikuttavat esimerkiksi ulkonäkö, hajut ja sosiaalinen käyttäytyminen. Kuten kaikki joskus ihastuneet ihmiset tietävät, ei ihastumisella ja järjenkäytöllä ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa, vaan rakastumista säätelevät vaistonvaraiset toiminnot. Niihin liittyen on juuri ilmestynyt uusi mielenkiintoinen tutkimus.
Vallitsevan evolutiivisen teorian mukaan naisten parinvalintaa säätelee muun muassa tasapainoilu (a) lasten selviämisen kannalta hyviä geenejä tarjoavien mutta isänä huonojen maskuliinisten miesten ja (b) toisaalta lapsiinsa enemmän investoivien mutta pehmompia geenejä tarjoavien vähemmän maskuliinisten miesten välillä.
Jo aiemmin on osoitettu, että ovulaation aikana naisia viehättävät normaalia maskuliinisemmat miesten kasvot, jotka viestittävät hyvää terveydentilaa, mutta myös joitain epätoivottuja henkisiä ominaisuuksia (näistä lisätietoa esimerkiksi tässä). Tällaisesta käyttäytymisestä on tietenkin esihistoriallisena aikana ollut naisen (geenien) kannalta se järki, että hankkimalla lapset mahdollisimman maskuliinisen miehen kanssa hän saa heille hyvät geenit elämästä hengissä selviämistä varten, vaikka olisikin solminut pysyvän parisuhteen enemmän lapsiinsa (tai siis jonkun maskuliinisemman miehen lapsiin) investoivan pehmomiehen kanssa.
Teoria on saanut juuri lisävahvistusta kun Skotlannissa työskentelevä psykologi Lisa DeBruine ja kumppanit julkaisivat tutkimuksen, joka osoittaa, että terveydelle riskialttiissa ympäristössä eläviä naisia viehättävät kasvoiltaan maskuliiniset miehet, kun taas turvallisessa ympäristössä elävät naiset suosivat androgyynisiä eli naisellisia piirteitä omaavia miehiä. Ääripäitä tässä tutkimuksessa edustivat brasilialaiset ja toisaalta belgialaiset ja ruotsalaiset naiset. Näyttää siis siltä, että elinoloiltaan turvallisissa oloissa evoluutio on siirtynyt suosimaan aiempaa vähemmän maskuliinisia miehiä.
Minusta näyttää kaikkiaan varsin vahvasti siltä, että naisille on pitkän evoluution myötä kehittynyt varsin tarkoituksenmukaiset vaistot, jotka toimivat edelleen. Voitaisiinko tästä vetää jonkinlaisia ennusteita myös tulevaisuuteen? Voitaneen ainakin olettaa että stabiilina pysyvissä yhteiskunnissa naiset valitsevat myös tulevaisuudessa lastensa isiksi vähemmän maskuliinisia miehiä, jolloin "macho-miehille" syntyy yhä harvemmin lapsia. Sen seurauksena miesten keskimääräinen maskuliinisuus vähenee sukupolvi sukupolvelta.
Toisaalta epävakaissa oloissa miehet pysyvät yhtä maskuliinisina kuin tähänkin asti, elleivät sitten muutu entistäkin maskuliinisemmiksi, mikäli ilmastonmuutoksen, liikaväestön tai jonkun muun syyn seurauksena elinympäristö muuttuu entistäkin epäterveellisemmäksi.
Ja lopulta on tietenkin myös mahdollista että länsimaat muuttuvat nykyistä epävakaammiksi tai nykyisin epävakaat yhteisöt stabiloituvat. Tällöin muuttuvat myös naisten parinvalintakriteerit ja sitä kautta miesten keskimääräinen maskuliinisuus.
Entä korreloiko miehen maskuliinisuus hänen kykyynsä muodostaa stabiilia yhteiskuntaa. Ainoa tuntemani viite tähän suuntaan liittyy miesten testosteronitasoon, joka korreloi negatiivisesti parisuhteen muodostamiskykyyn. En kuitenkaan tiedä ulottuuko tämä kyvyttömyys myös yhteiskunnan rakenteisiin ja sen vakauteen. Siten joudun tältä osin tyytymään epätietoon.
Mutta näin suppeastikin tarkasteltuna naisen parinvalintakriteerit tarjoavat hienon esimerkin siitä, miten kulttuuri(evoluutio) on tuottanut uudenlaisen valintapaineen biologiselle evoluutiolle, jonka seurauksena länsimaisen ihmisen biologia ja kulttuuri sopeutuvat yhä paremmin toisiinsa.
Vallitsevan evolutiivisen teorian mukaan naisten parinvalintaa säätelee muun muassa tasapainoilu (a) lasten selviämisen kannalta hyviä geenejä tarjoavien mutta isänä huonojen maskuliinisten miesten ja (b) toisaalta lapsiinsa enemmän investoivien mutta pehmompia geenejä tarjoavien vähemmän maskuliinisten miesten välillä.
Jo aiemmin on osoitettu, että ovulaation aikana naisia viehättävät normaalia maskuliinisemmat miesten kasvot, jotka viestittävät hyvää terveydentilaa, mutta myös joitain epätoivottuja henkisiä ominaisuuksia (näistä lisätietoa esimerkiksi tässä). Tällaisesta käyttäytymisestä on tietenkin esihistoriallisena aikana ollut naisen (geenien) kannalta se järki, että hankkimalla lapset mahdollisimman maskuliinisen miehen kanssa hän saa heille hyvät geenit elämästä hengissä selviämistä varten, vaikka olisikin solminut pysyvän parisuhteen enemmän lapsiinsa (tai siis jonkun maskuliinisemman miehen lapsiin) investoivan pehmomiehen kanssa.
Teoria on saanut juuri lisävahvistusta kun Skotlannissa työskentelevä psykologi Lisa DeBruine ja kumppanit julkaisivat tutkimuksen, joka osoittaa, että terveydelle riskialttiissa ympäristössä eläviä naisia viehättävät kasvoiltaan maskuliiniset miehet, kun taas turvallisessa ympäristössä elävät naiset suosivat androgyynisiä eli naisellisia piirteitä omaavia miehiä. Ääripäitä tässä tutkimuksessa edustivat brasilialaiset ja toisaalta belgialaiset ja ruotsalaiset naiset. Näyttää siis siltä, että elinoloiltaan turvallisissa oloissa evoluutio on siirtynyt suosimaan aiempaa vähemmän maskuliinisia miehiä.
Minusta näyttää kaikkiaan varsin vahvasti siltä, että naisille on pitkän evoluution myötä kehittynyt varsin tarkoituksenmukaiset vaistot, jotka toimivat edelleen. Voitaisiinko tästä vetää jonkinlaisia ennusteita myös tulevaisuuteen? Voitaneen ainakin olettaa että stabiilina pysyvissä yhteiskunnissa naiset valitsevat myös tulevaisuudessa lastensa isiksi vähemmän maskuliinisia miehiä, jolloin "macho-miehille" syntyy yhä harvemmin lapsia. Sen seurauksena miesten keskimääräinen maskuliinisuus vähenee sukupolvi sukupolvelta.
Toisaalta epävakaissa oloissa miehet pysyvät yhtä maskuliinisina kuin tähänkin asti, elleivät sitten muutu entistäkin maskuliinisemmiksi, mikäli ilmastonmuutoksen, liikaväestön tai jonkun muun syyn seurauksena elinympäristö muuttuu entistäkin epäterveellisemmäksi.
Ja lopulta on tietenkin myös mahdollista että länsimaat muuttuvat nykyistä epävakaammiksi tai nykyisin epävakaat yhteisöt stabiloituvat. Tällöin muuttuvat myös naisten parinvalintakriteerit ja sitä kautta miesten keskimääräinen maskuliinisuus.
Entä korreloiko miehen maskuliinisuus hänen kykyynsä muodostaa stabiilia yhteiskuntaa. Ainoa tuntemani viite tähän suuntaan liittyy miesten testosteronitasoon, joka korreloi negatiivisesti parisuhteen muodostamiskykyyn. En kuitenkaan tiedä ulottuuko tämä kyvyttömyys myös yhteiskunnan rakenteisiin ja sen vakauteen. Siten joudun tältä osin tyytymään epätietoon.
Mutta näin suppeastikin tarkasteltuna naisen parinvalintakriteerit tarjoavat hienon esimerkin siitä, miten kulttuuri(evoluutio) on tuottanut uudenlaisen valintapaineen biologiselle evoluutiolle, jonka seurauksena länsimaisen ihmisen biologia ja kulttuuri sopeutuvat yhä paremmin toisiinsa.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
KHO:n presidentti yllytti poliisia laittomuuksiin; entä sitten?
Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) presidentti Pekka Hallberg oli tekemässä KHO:n päätöstä egyptiläismummo Eveline Fadayelin karkottamisesta. Jäätyään ainoaksi mummon maahanjäämisen kannattajaksi hän suivaantui ja pyysi poliisia hidastelemaan lainvoimaisen päätöksen toimeenpanossa. Toisin sanoen oikeuslaitoksemme korkea edustaja pyysi poliisia tekemään laittomuuden. Tähän poliisiylijohtaja Paatero myös suostui.
Ottamatta kantaa itse Fadeyelia koskevaan päätökseen, on Hallberg käyttäytynyt tapauksessa käsittämättömällä ja virkaansa sopimattomalla tavalla. Paatero puolestaan on mitä ilmeisimmin syyllistynyt vakavaan virkavirheeseen ellei suorastaan rikokseen. Mielestäni on syytä pelätä että tapaus rämettää koko suomalaisen vallan kolmijako-oppiin perustuvan yhteiskunnan, koska myöskään maan korkein poliittinen johto ei ole tuominnut Hallbergin ja Paateron linjaa, vaan pikemminkin moittinut KHO:n lainmukaista päätöstä.
Ymmärrän että niin Hallbergin, Paateron kuin maan korkeimman johdon motiivina on ollut heidän käsityksensä tuomion kohtuuttomuudesta. Se ei kuitenkaan voi olla perusteena laittomille viranomaistoimille (tai pikemminkin niiden puutteelle). Jos tälle tielle mennään, on vaikea perustella muidenkaan järjestyneen yhteiskunnan perustana olevien lakien, sopimusten ja käytäntöjen noudattamisen tärkeyttä. Silloin siirrytään kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa vahvemmat vievät, heikommat kärsivät ja yhteiskuntamoraali rapautuu. Tämän kehityksen estäminen on meille kaikille tärkeää, sillä demokraattisen prosessin kautta säädettyjen lakien noudattaminen on välttämätöntä hyvinvoinnille: tästä voi vakuuttua vertaamalla sellaisten valtioiden olosuhteita, joissa vallan kolmijako-oppi toimii tai ei toimi.
Oman mausteensa Hallbergin-Paateron linja saa vielä siitä, että laillisuudella on Suomessa ollut poikkeuksellisen merkittävä rooli. Siihen on turvauduttu menestyksellä esimerkiksi Suomen itsenäisyystaistelussa ja 1930-luvun äärioikeistolaisen liikehdinnän vastustamisessa. Siten nykyinen hyvinvointivaltiomme on vielä tavallistakin enemmän laillisuusperiaatteen lapsi!
Kolmijako-opin mukaisella lakien säätämis-, toimeenpano- ja tuomiovallan eriyttämisellä on pyritty estämään vallan väärinkäyttö. Lakien noudattamisella puolestaan taataan yhteiskunnan vakaus, johon luottaminen on edellytys investoinneille ja sitä kautta ihmisten taloudelliselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille. Mikäli Hallbergin ja Paateron avaama linjaus tulee yleisempään käyttöön, mikä on mahdollista johtuen heidän merkittävästä yhteiskunnallisesta asemastaan sekä ylimmän poliittisen johdon ilmeisestä tuesta, on siis yksi hyvinvointimme tärkeimmistä perusteista vaarassa. Siksi olisi erittäin tärkeää, että Paateron, Hallbergin ja poliittisen johdon toiminta tässä asiassa käydään pohjia myöden läpi niin lehdistössä, poliittisilla foorumeilla kuin myös oikeuslaitoksessa.
Ottamatta kantaa itse Fadeyelia koskevaan päätökseen, on Hallberg käyttäytynyt tapauksessa käsittämättömällä ja virkaansa sopimattomalla tavalla. Paatero puolestaan on mitä ilmeisimmin syyllistynyt vakavaan virkavirheeseen ellei suorastaan rikokseen. Mielestäni on syytä pelätä että tapaus rämettää koko suomalaisen vallan kolmijako-oppiin perustuvan yhteiskunnan, koska myöskään maan korkein poliittinen johto ei ole tuominnut Hallbergin ja Paateron linjaa, vaan pikemminkin moittinut KHO:n lainmukaista päätöstä.
Ymmärrän että niin Hallbergin, Paateron kuin maan korkeimman johdon motiivina on ollut heidän käsityksensä tuomion kohtuuttomuudesta. Se ei kuitenkaan voi olla perusteena laittomille viranomaistoimille (tai pikemminkin niiden puutteelle). Jos tälle tielle mennään, on vaikea perustella muidenkaan järjestyneen yhteiskunnan perustana olevien lakien, sopimusten ja käytäntöjen noudattamisen tärkeyttä. Silloin siirrytään kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa vahvemmat vievät, heikommat kärsivät ja yhteiskuntamoraali rapautuu. Tämän kehityksen estäminen on meille kaikille tärkeää, sillä demokraattisen prosessin kautta säädettyjen lakien noudattaminen on välttämätöntä hyvinvoinnille: tästä voi vakuuttua vertaamalla sellaisten valtioiden olosuhteita, joissa vallan kolmijako-oppi toimii tai ei toimi.
Oman mausteensa Hallbergin-Paateron linja saa vielä siitä, että laillisuudella on Suomessa ollut poikkeuksellisen merkittävä rooli. Siihen on turvauduttu menestyksellä esimerkiksi Suomen itsenäisyystaistelussa ja 1930-luvun äärioikeistolaisen liikehdinnän vastustamisessa. Siten nykyinen hyvinvointivaltiomme on vielä tavallistakin enemmän laillisuusperiaatteen lapsi!
Kolmijako-opin mukaisella lakien säätämis-, toimeenpano- ja tuomiovallan eriyttämisellä on pyritty estämään vallan väärinkäyttö. Lakien noudattamisella puolestaan taataan yhteiskunnan vakaus, johon luottaminen on edellytys investoinneille ja sitä kautta ihmisten taloudelliselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille. Mikäli Hallbergin ja Paateron avaama linjaus tulee yleisempään käyttöön, mikä on mahdollista johtuen heidän merkittävästä yhteiskunnallisesta asemastaan sekä ylimmän poliittisen johdon ilmeisestä tuesta, on siis yksi hyvinvointimme tärkeimmistä perusteista vaarassa. Siksi olisi erittäin tärkeää, että Paateron, Hallbergin ja poliittisen johdon toiminta tässä asiassa käydään pohjia myöden läpi niin lehdistössä, poliittisilla foorumeilla kuin myös oikeuslaitoksessa.