Natsittelevat tutkijatohtorit ilman ymmärrystä

Tutkimus on yksi nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareista. Siis systemaattinen pyrkimys selvittää mitä erilaisimmista asioista niiden todellinen laita, sekä sen hyödyntäminen helpottamaan käytännön elämää.

Tutkimuksesta ja sitä harjoittaneista tutkijoista saamme kiittää mitä moninaisimpia asioita aina elämämme pituuden moninkertaistumisesta ja ruuan riittävyydestä arkipäiväämme helpottaviin koneisiin ja laitteisiin. Toki tutkimusta on hyödynnetty myös sotilasteknologiassa sillä seurauksella, että nykyisillä aseilla voidaan tehdä sellaista tuhoa, josta jatkuvaa sotaa käyneen suurvalta-Ruotsin sotapäälliköt eivät osanneet edes uneksia. 

Tutkijan työssä on ensiarvoisen tärkeää osata erottaa toisistaan omat mielipiteet ja faktat. Se tapahtuu kontrolloitujen koejärjestelyiden kautta. Tämä tarkoittaa, että jos tutkimme lisäaineen vaikutusta hilavitkuttimen tehoon, suoritamme kyseisellä laitteella useita koemittauksia, joista yksi osa on tehty lisäaineen kanssa ja toinen ilman sitä. Lisäaineen todellinen vaikutus voidaan todeta näiden kahden koesarjan välisenä erona sekä todennäköisyyslaskentaan perustuvalla tarkastelulla, joka osoittaa olisiko kokeissa nähty ero voinut syntyä sattumalta.

Luonnontieteissä ja monissa ihmistieteissäkin edelle kirjoittamani kaltaiset järjestelyt ovat arkipäivää. Ja yleensä opettavat tutkimusta tekeville idealistisille nuorille realismia ja nöyryyttä tosiasioiden äärellä. Tosin on tieteitä, joissa edellä kuvattu lähestymistapa on vaikeaa - yksi selkeimmistä esimerkeistä on historian tutkimus, jossa kontrolloitujen koejärjestelyiden tekeminen ei yleensä ole mahdollista.

* * *

Tänä aamuna törmäsin tapaukseen, jonka perusteella kaikki kansakuntamme tutkijat eivät ole sisäistäneen tutkimuksen etiikkaa. Tarkoitan uutista, jonka mukaan itseään rasisminvastaiseksi kutsuva tutkijaverkosto on julkaissut raportin, jossa Parolan panssarimuseota syytetään militaristisesta fetisismistä ja epäinhimillistämisestä.

Raportin kirjoittaneet tutkijatohtorit Vadim Romashov ja Karim Maïche esittävät siinä kysymyksen, että haluavatko suomalaiset oikeasti irtautua natsisymboliikasta. Sen on ilmeisesti innoittanut museon seinällä oleva tieto, että Suomen sininen svastika ei liity natsismiin, vaan se on tuhansia vuosia vanha tunnus, jonka Suomi otti käyttöön vuonna 1918.

Romanshov ja Maïche olisivat toki voineet selvittää sen, että hakaristi tuli Suomen puolustusvoimien käyttöön, koska se oli maalleemme ensimmäisen sotilaslentokoneen lahjoittaneen kreivi Eric von Rosenin onnenmerkki, joka otettiin käyttöön hänen kunniakseen. Eikä sillä siitä syystä ole todellakaan mitään tekemistä natsismin kanssa - mitä ei vuonna 1918 ollut edes olemassa.

Myöhemmin svastikan käyttöä laajennettiin myös suomalaisten panssariajoneuvojen tunnukseksi, joten myöskään se ei liity millään tavalla natseihin. Ja miksi olisikaan, sillä eihän natsismilla ollut juuri minkäänlaista merkitystä edes oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen parissa. 

Tartuin aiheeseen koska minua surettaa, että tutkijankoulutuksen saaneet tutkijat - sitähän tutkijatohtori tarkoittaa - eivät ole oppineet edes sen vertaa nöyryyttä ja tosiasioita, että olisivat ymmärtäneet selvittää faktat kritisoimastaan aiheesta ennen kuin lähtevät levittämään oman mielikuvituksensa tuotteita. Nyt he sen sijaan vain nolasivat itsensä ja omat tutkijayhteisönsä. 

* * *

Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että näiden kahden tutkijatohtorin ilmiselvänä motiivina näyttää olleen toimiminen venäläisten asianajajina Suomessa. Tähän viittaa se, että asiasta kertoneen uutisen mukaan heidän kirjoituksessaan väitetään, että "panssarimuseon katsotaan rakentavan viholliskuvaa Neuvostoliittoon". 

Samoin tutkijatohtorit tuomitsevat jyrkästi näyttelyn "Taisteleva Ukraina – Venäjän virhearvio". He katsovat sen "päivittävän päähallin" viholliskuvan, koska siinä "tehdään jo täysin selväksi, kuka on Suomen vihollinen tänään". 

Museon johtajan mukaan museossa tuodaan esille vain totuus, mikä tietenkin on jo lähtökohtaisesti museon tehtävä. Ja joka toivottavasti opastaa nykyisiä ja tulevia sukupolvia - myös Itä-Suomen ja Tampereen yliopiston tutkijatohtoreita - välttämään menneisyyden virheitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Professori Jussi P. Laine vaati laaja-alaisempaa turvallisuuskäsitystä
Tampereen yliopiston suunnalta tuli yllättävä kannanotto
Anna Rastas Stalinin jalanjäljillä