Hiihdon MM-kilpailut loppuivat sunnuntaina suomalaismiesten kyyneliin: Matti Heikkinen ilmoitti lopettavansa ja Lari Lehtonen palaavansa leikkauspöydälle. Mitaleille ylsi ainoastaan "varmaa" kultamitalia hakemaan lähtenyt Iivo Niskanen - tosin hänkin kaksi sijaa odotuksia heikommalla suorituksella.
Suomalainen maastohiihto on siis jälleen kriisissä. Ja tuo kriisi näkyi jo kisojen aikana hiihtäjien ja muiden joukkueen jäsenten ulostuloina asioissa, jotka valmennusjohto olisi varmasti pitänyt mieluiten omassa piirissään poissa kansalaisten silmistä.
Nähtäväksi jää, miten suomalainen hiihtovalmennus ja suksihuolto muuttuvat jatkossa. Tässä vaiheessa varmaa on vain se, että keväällä tullaan lajin vaikuttajien ja asiantuntijoiden kesken käymään kovaa keskustelua. Toivottavasti myös tuloksellista.
Tässä yhteydessä on syytä todeta, että hiihtäjien harjoittelun rasitustason nostaminen ei ole ratkaisun avain. Tälle kaudelle ainakin Matti Heikkinen, Kerttu Niskanen ja Anne Kyllönen tulivat ylikuormittuneina mikä osittain selittää vaisua kautta. Olivathan kaikki aiempien näyttöjensä perusteella potentiaalisia mitalikandidaatteja.
Siten harjoittelussa täytyy lähteä etsimään keinoja laadun nostamiseksi. Eli hakea muutoksia harjoitustapojen kirjoon ja rytmitykseen, teknisten tekijöiden opetteluun sekä tulevaisuuden kannalta tärkeimpien nuorten hiihtäjien tason jatkuvaan nostamiseen. Samalla pitää miettiä millä keinoin hiihtäjien kalusto saadaan kilpailukykyiselle tasolle myös meille vieraammissa oloissa.
Onneksi minun ei tarvitse olla tekemässä näitä ratkaisuja. Listaan silti seuraavaan kolme ehdotusta pohdittavaksi.
Ensinnäkin vapaa hiihtotapa on lopultakin saatava tasavertaiseksi perinteisen kanssa. Se tarkoittaa siihen keskittymistä harjoittelussa ja harvojen tämän hiihtotavan aidosti osaavien hiihtäjiemme tarkalla korvalla kuuntelemista.
Toiseksi erityisesti vapaalla tekniikalla on löydettävä keinot edetä huippuvauhtia myös rasittuneena. Vauhtihan syntyy neljästä tekijästä: työntöjen ja potkujen frekvenssistä, niiden voimasta ja suksen kulkusuunnasta sekä ilmanvastuksen minimoinnista. Helppoa kuin heinänteko - ainakin periaatteessa - sillä näiden tekijöiden optimointi johtaa suomalaiseen klæboon.
Kolmanneksi on lisättävä harjoittelua ryhmässä. Vain siten voidaan vähentää tiukoissa kilpailutilanteissa kaatumisia ja kohottaa tehoharjoitusten intensiteettiä tällaisissa tilanteissa automaattisesti syntyvän urheilijoiden keskinäisen kilpailun kautta.
Tähän harjoittelutapaan on saatava mukaan erityisesti urallaan nousussa olevat nuoret hiihtäjämme. Heidän ja urallaan pidemmällä olevien hiihtäjien välisiä tasoeroja voidaan näissä harjoituksissa tasoittaa voitelun avulla ja kesällä rullasuksien renkaiden vastusta säätämällä.
Positiivisena asiana haluan tässä vielä mainita että oli mukava huomata viidenneksen kansasta seuranneen MM-hiihtoja. Laji siis kiinnostaa ihmisiä aivan valtavasti, mikä alleviivaa tehtävien päätösten tärkeyttä suomalaiselle huippu-urheilulle: me haluamme hiihtäjiemme nousevan palkintopallille kahden vuoden kuluttua hiihdettävissä Oberstdorfin MM-hiihdoissa oleellisesti useammin kuin Seefeldissä. Hiihtoliiton tehtävänä on toteuttaa tämä unelma.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seefeldin MM-hiihdot: kisaennakko
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Maastohiihdon uudet sotkut
Kyllä yhteislähdöt ovat ikävä tapa selvittää voittaja. Toki se sopii hyvin viestihiihtoon. Kisojen 15 km oli paljon mielenkiintoisempi kilpailuna kuin 50 km yhteislähtönä.
VastaaPoistaEnkä oikein ymmärrä parisprinttejä. Mitä niiden avulla selvitetään?
Pito- ja luistovoiteiden lisäksi pitää osata valita sopiva huulivoide.
VastaaPoistaPito-, luisto- ja huulivoiteiden lisäksi pitää osata valita myös oikea liukuvoide.
VastaaPoistaVoidaan siis todeta, että Suomen hiihto tarvitsee menestyäkseen riittävästi voitelurahoja.
Poista