Siis sinne, missä ammattiliitot eivät ole onnistuneet sementoimaan korkeaa palkkatasoa sekä maihin, joissa yritykset voivat käyttää siekailematta hyväkseen lapsityövoimaa. Eli maihin, joissa pääomalle on arveltu saatavan korkeampi korko kuin Ranskassa.
Lopputuloksena Galliassa on joukoittain rapistuvia teollisuusrakennuksia ja työttömyyttä. Eikä globalisaatiosta kärsivien ihmisten mielialaa paranna maassa toistuvasti terroritekoja tekevä ja niitä vielä enemmän tavoitteleva islaminuskoinen maahanmuuttajaväestö.
* * *
Suomessakaan kommunistien perilliset eivät ole enää samanlaisia kuin minun lapsuuteni äärivasemmistolaiset. He ovat aatteellisesti punavihreitä, jotka tavoittelevat monikulttuurista maailmaa, jossa elatuksen saisi jonkinlaisesta taikaseinästä ja pikkutytöt kulkisivat öisillä kaupungin kaduilla turvallisesti suurten leijonain kanssa. Siis jotain samankaltaista kuin Vartiotornin klassisessa kuvamateriaalissa.
Nuoruuteni kommunistit sen sijaan tavoittelivat työlästen paratiisia, jossa työtä tehtäisiin yhteisen hyvän eteen. Lyhyemmällä aikavälillä riitti, että yhä suurempi osa työnantajan tuloista jaettaisiin työntekijöille palkkoina ja etuuksina.
Suomessa oli tuolloin paljon lakkoherkkiä aloja, joten myös lakot olivat lähes jokapäiväisiä. Samalla jokainen kommunisti kuitenkin tiesi, että viime kädessä henkilökohtainen elämä oli riippuvainen työn tekemisestä. Eikä siksi tavoitellut taikaseinää vaan kunnon palkkaa ja pidemmällä aikavälillä omistusoikeutta leipäpuuhunsa.
Ranskan teollisuuspaikkakunnilla tilanne lienee ollut samankaltainen. Työnantajan tuloista on haluttu itselle mahdollisimman suuri osa, mutta pikemminkin työntekoa vastaan kuin ajamalla leipäpuu konkurssiin ja siirtyminen taikaseinän elätiksi. Työpaikan säilyminen on siten ollut elämän ehto myös ranskalaisille.
* * *
Poliittisen vasemmiston siirryttyä työläisten oikeuksien ajajasta maailmanparantamisen airuiksi on perinteiseltä työväeltä kadonnut poliittinen selkänoja. Tämä on näkynyt hyvin myös Suomessa: yksi Perussuomalaisten jytkyjä selittävä tekijä oli perinteisen työväestön siirtyminen soinilaisten kannattajaksi.
Nyt näyttäisi, että samankaltainen kehitys on menossa myös Ranskassa. Tosin tässä on todettava, että Perussuomalaiset ovat joistain samankaltaisuuksista huolimatta poliittisesti aika kaukana Kansallisesta rintamasta - puolueita yhdistää käytännössä lähinnä vaihtoehdon tarjoaminen perinteisille vallanpitäjille.
Suomi voi kuitenkin toimia Kansalliselle rintamalle esimerkkinä myös katteettomien lupausten antamisen vaaroista. Globalisaatio on nimitäin ilmiö, jolle kansallinen päätöksenteko ei voi oikein mitään. Niin kauan kuin tavara liikkuu suhteellisen vapaasti, määrittää kustannustehokkuus tuotantopaikan.
Samalla talous kokonaisuutena toimii tehokkaammin kuin pienistä tullimuurein suojatuista paikallistalouksista koostuvassa maailmassa. Hyödyn korjaavat koko maailman rikkaat ja koulutetut yhdessä ahkerien kehitysmaalaisten kanssa. Tappiolle ja maksumiehiksi yleisestä hyvästä joutuu ennen kaikkea kehittyneiden maiden vähän koulutettu työväestö.
Näin on siis käynyt myös Ranskassa. Asiaa on pahentanut eurojärjestelmä, joka Galliaa tehokkaampien pohjoiseurooppalaisten ja sitä halvemmalla työtä tekevien itäeurooppalaisten takia on nostanut ranskalaisen työn kustannukset liian korkeaksi suhteessa sen tuottavuuteen.
On kuitenkin selvää, että Le Penin kommunistitaustaiset kannattajat tulevat jättämään Kansallisen rintaman, mikäli se saa vallan Pariisin salongeissa. Näin on käynyt myös Suomessa Perussuomalaisille niiden otettua hallitusvastuun huolimatta monista oikeansuuntaisista poliittisista päätöksistä.
Toki Kansallisella rintamalla on yksi valttikortti, jota ei ole Suomessa kokeiltu. Se on euroero, jonka seurauksena ranskalaisten palkkataso romahtaisi palauttaen maan teollisuustuotannon kustannuskilpailukyvyn. Se tuskin riittäisi Ranskan teollisuuden nopeaan pelastamiseen eikä siksi myöskään puolueen kommunistitaustaisten kannattajien tyydyttämiseen, vaikka saattaisikin hidastaa teollisuustyöpaikkojen katoamista.
Siksi näen vanhoilla kommunisteilla ratsastamisen riskiksi Marine Le Penin kaltaisille vanhan vallan haastajille. Mahdottomien lupausten sijaan heidän kannattaisi rakentaa tulevaisuutensa kestävälle pohjalle - siis sellaisille kuin uudenlaisen osaamisen luomiselle, sisäisen turvallisuuden takaamiselle, globalisaation tarjoamien hyötyjen maksimoimiselle ja toisia kunnioittavalle kansalliselle edunvalvonnalle.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
" Toisia kunnioittava kansallinen edunvalvonta "
VastaaPoistaHyvin sanottu, kuulisin mielelläni lisää tästäkin aiheesta.
Kommunismi ja sen laimennettu muoto sosialismi ovat omasta mielestäni vastenmielisiä aatteita,vaikkei niihin liitettäisikään monikulttuurisuus pakkomiellettä. (Joka tuntuu vallanneen Euroopassa sekä perinteisen oikeiston että vasemmiston.)
VastaaPoistaProfessori nostaa esiin hyvän pointin vanhojen kommarien erosta tämän päivän kommareihin eli vihervasemmistoon. Oma vaarini äänesti aikoinaan kommunisteja (annettakoon se hänelle anteeksi),mutta on täysin mahdoton kuvitella että hän äänestäisi kommarien perillisiä tänä päivänä tai että hän hyväksyisi tämän monikulttuurisuus ja maailmanparannus hulluuden.
Ranskalaiset ay-järjestöt eivät ymmärrä talouden lainalaisuuksista mitään. Ne ovat jämähtäneet strategiaan, joka on auttamattomasti vanhentunut.
VastaaPoistaTiedän yhden 70-luvun kommarin, kyllä se internationaalisuus oli voimissaan jo silloin, ainakin omissa puheissa ja aatteissa. Kommunismi on idealismia vailla kosketuspintaa ihmiseen ja todellisuuteen. Ei hyvä.
VastaaPoista"Nuoruuteni kommunistit sen sijaan tavoittelivat työlästen paratiisia, jossa työtä tehtäisiin yhteisen hyvän eteen. Lyhyemmällä aikavälillä riitti, että yhä suurempi osa työnantajan tuloista jaettaisiin työntekijöille palkkoina ja etuuksina. "
VastaaPoistaJohonkin tällaiseen olisi vieläkin hieno pyrkiä.