Yleisradio kertoi tänään näytelmästä, jossa kyseenalaistettiin karkotukset Suomesta. Näytelmän kirjoittanut Elina Izarra Ollikainen sanoi kokevansa, että kansalaisilla on velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, millä perusteilla päätöksiä tehdään.
Olen Ollikaisen kanssa samaa mieltä siitä, että kansalaisten on hyvä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sen sijaan olen pettynyt hänen tapaansa käsitellä aihettaan. Minusta yksi taiteen tehtävistä on nimittäin kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä ja herättää ihmisiä ajattelemaan.
Ollikainen ei kuitenkaan ollut tehnyt näin, vaan oli, ainakin Ylen jutun mukaan, tuottanut puhdasoppista poliittisesti oikeaoppista jargonia. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä eihän ole salaisuus, että suomalainen taideväki tukee maahanmuuttoasioissa lähes yksimielisesti tämän hetken poliittista korrektiutta.
Olisi kuitenkin ollut paljon mukavampaa, jos Yleisradio olisi tänään kertonut näytelmästä, joka pyrkisi herättämään keskustelua maahanmuuton epäkohdista. Sen olisi voinut tehdä vaikkapa kertomalla näytelmästä, joka olisi kyseenalaistanut sellaisia tapauksia, joissa maahanmuuttaja on tehnyt rikoksia, mutta saanut siitä huolimatta jäädä maahamme.
Tai olisihan keskustelua herättänyt myös Ollikaisen esitys, jossa moniavioiset somaliperheet nostaisivat yksinhuoltajille tarkoitettuja yhteiskunnan tukia. Tai dokumentti Suomeen tulleesta rikollisesta maahanmuuttajasta, jolle annettiin kerta toisensa jälkeen mahdollisuus parantaa tapansa, ilman että siihen löytyi halua.
Ehkä vielä edellisiäkin mielenkiintoisemman näkökulman Ollikainen olisi voinut luoda tekemällä näytelmän, jossa suomalainen nainen olisi kasvatettu poliittiseen korrektiuteen ja tullut kasvatuksensa mukaan toimimalla raiskatuksi. Vaikka ihan vain ystävällisen jutustelun seurauksena.
Valitettavasti näin ei tapahtunut, vaan Ylen uutinen vahvisti käsitystäni, jonka mukaan taiteilijakuntamme on lähes yhtenä miehenä ja naisena pelkkä vasemmalle kallellaan oleva poliittinen sätkynukke, joka ei kykene esittämään yhteiskunnallista kritiikkiä, vaan katsoo kerjäävän koiran tavoin rahoittajansa silmiin ja toivoo saavansa ennalta arvattavalla tempulla pienen palkkion.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Taideuutisia
Klovneja, knock-outeja ja taharruksia - mutta miksi?
Somalitaustainen stand-up koomikko valokeilassa
Vain hyvin harva taiteilijana esiintyvä kykenee elättämään itsensä ja perheensä, mikäli sellainen on. Pääosa elannosta tulee apurahoina ja toimeentulotukena. Se kasvattaa myötämielisyyttä myös ulkomailta tulleita yhteiskunnan elättejä kohtaan.
VastaaPoistaTarkoitin juuri apurahoja "pienellä palkkiolla".
PoistaNykytaiteeseen on stalinismi soluttautunut jo 70-luvulta lähtien. Ja muutenkin vaikuttaa, että nykytaiteilijoilta on järki hukassa. Onneksi vanhempi taide antaa vielä sen kulttuurinautinnon.
VastaaPoistaLakataan tukemasta taidetta verovaroin. Menköön kuppaset stalinistit kerjäämään viinipullorahaa Kallion kaduille,Suomen talvi korjaa kyllä sen ongelman sieltä sitten aikaan.
VastaaPoistaLeikitäänpä, että joku taiteilija tosiaan uskaltaisi huutaa, ettei keisarilla ole vaatteita. Mitenkähän mahtaisi käydä? Olisiko töitä tarjolla? Yle kertoi hiljan, että näyttelijöille on heikosti töitä tarjolla, on koulutettu liikaa, määrärahat vähenevät. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.
VastaaPoistaNiinpä. Mutta mitä silloin tarkoittaa poliittisesti kantaa ottava taide?
PoistaProvokaatio voi korvata jotain, mitä puuttuu taiteellisesta vaikuttavuudesta?
VastaaPoistaOikolukua: Ollikainen vaihtuu Oksaseksi kesken tekstin, vai putosinko muuten vain kärryiltä?
Kiitos tarkkaavaisuudesta. Et pudonnut kärryiltä, vaan itse olin huolimaton.
PoistaJoskus luin lehdestä, että näyttelijän koulutus on yhtä kallista kuin lääkärin koulutus. Ihme puuhaa.
VastaaPoistaTosiaankin ihmeellistä!
Poista