Onko oikeus väkivaltaan Suomessa suurempi kuin oikeus turvallisuuteen?

Lauantai-ilta Imatralla päättyi kolmoismurhaan. Tekijänä oli aiemminkin väkivaltarikoksiin syyllistynyt kantasuomalainen nuori mies. Uhreiksi joutuivat paikallispolitiikan voimahahmo ja kaksi muuta naista. Vilpittömät surunvalitteluni uhrien omaisille ja lähipiireille.

Tapot ja murhat ovat Suomessa onneksi melko harvinaisia: tänä vuonna niitä oli syyskuun loppuun mennessä tullut poliisin tietoon yhteensä 59 kappaletta. Se tarkoittaa noin kuutta hengenriistoa kuukaudessa.

Vaikka hengenmenon riski rikoksen uhrina on tosiasiassa hyvin matala, kuusi väkivaltaista kuolemaa kuukaudessa ei ole kunniaksi suomalaisille. Toisaalta se osoittaa kuluneen viikonlopun olleen tässä suhteessa poikkeuksellisen synkkä, sillä siinä kuitattiin yhdellä kertaa kahden viikonlopun tilastollinen saldo.

Vertailukohtaa voidaan hakea läntisestä naapurista. Siellä ovat saaneet paljon palstatilaa maahanmuuttajajengien keskinäiset ja tappavat välienselvittelyt, joten onko tilanne naapurissa kehnompi kuin meillä?

Katsotaan siis ruotsalaisten murha- ja tappotilastoja. Niiden mukaan naapurimaassa kuoli vuonna 2015 väkivaltaisesti yhteensä 112 henkilöä. Se on kuukautta kohti 42 prosenttia enemmän kuin Suomessa tammi-syyskuussa 2016.

Toisaalta Ruotsin vuoden 2014 9,7 miljoonan hengen väkilukuun suhteutettuna väkivaltaisten kuolemien määrä oli noin 20 prosenttia vähemmän kuin Suomessa. Maahanmuutto ei siis ole ainakaan vielä tehnyt Ruotsista Suomea hengenvaarallisempaa paikkaa asua.

Meillä suomalaisilla on siis syytä katsoa peiliin ja pohtia mitä voimme tehdä vähentääksemme Suomessa tapahtuvien väkivallantekojen määriä. Alkoholismin vähentämisellä saadaan humalanhuuruisten kuolemien määriä varmasti laskemaan, mutta nyt Imatralla nähtyjen tapausten vähentäminen on vaikeampaa.

Miten voitaisiin puuttua luonteeltaan väkivaltaisten ihmisten tekemiin murhiin? Olen aiemmin kirjoittanut ainakin yhdestä Imatran tragediaa vastaavasta tapauksesta eli Porvoon MacDonaldsin murhasta, jossa romanimies tappoi toisen jonottajan.

Sitä ja tämänkertaista Imatran tapausta yhdistää tekijöiden väkivaltatausta. Niinpä on syytä toistaa tuolloinen ajatukseni kärsimysten määrän minimoinnista.

"Jos tietyn tyyppisen rikoksen takia vankilaan joutuneilla henkilöillä on rikoksen uusiessaan keskimäärin yksi uhri, voitaisiin tästä rikostyypistä tuomitut päästää vapaaksi vain, mikäli heidän tilastollinen riskinsä uusia teko on alle puolet. Jos taas tietynlaisen rikoksen tehneiden uusiessa rikoksen uhriluku on keskimäärin kaksi, voitaisiin kyseisen rikostyypin tehneitä vapauttaa vankilasta vain, mikäli uusijoita on tilastojen mukaan vain kolmannes vapautetuista. Ja niin edelleen...

Edellä kuvaamallani logiikalla oikeuslaitoksemme minimoisi yhteiskunnassamme tapahtuvien vakavien ihmisoikeusloukkausten määrän tuomitsemalla esimerkiksi murhaajat ja raiskaajat pysyvästi kiven sisään. Ilman mahdollisuutta vapauteen."

Edelle kirjaamaani ajatusta voi verrata siihen oikeusministeriön mietinnön tietoon, että "vuosina 2003–2009 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 55 prosenttia oli tuomittu aiemmista henki- tai pahoinpitelyrikoksesta edeltävien kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 37 prosenttia oli ollut aikaisemmin vankilassa."

Toisin sanoen, pyydän arvoisaa lukijaani ja Suomen hallitusta ja eduskuntaa pohtimaan keskuudessaan tarkoittaako vakavaan väkivaltarikokseen syyllistyneen henkilön päästäminen vapaaksi eristyksestä hänen oikeuksiensa nostamista korkeammalle kuin nuhteettomasti käyttäytyvien kansalaisten oikeus elää ilman väkivallan uhkaa? Ja jos näin on, tulisiko asialle tehdä jotain? Edes käydä yhteiskunnallista keskustelua?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Murha-aalto herättää keskustelua USA:ssa
Abdikadirin kohtalo lienee pelkästään hänen oman hyvän tahtonsa varassa
Väkivaltarikollisten ja muiden ihmisoikeuksista