Onko ongelma väestönkasvu vai rikastuminen?

Helsingin Sanomat aloitti tänään juttusarjan, jossa käsitellään yleisinä totuuksina pidettyjä asioita. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi väite ihmiskunnan väestönkasvun turmiollisuudesta.

Jutussa todetaan, että ennusteiden mukaan maapallon väestömäärän kasvu on taittumassa, mutta siinä ei lopulta oteta kantaa siihen, onko se suuri ongelma vai ei. Sen sijaan nostetaan esille vanha yleisenä totuutena pidetty hokema, jonka mukaan väestönkasvua suurempi ongelma on ihmisten rikastuminen. Jutun mukaan maapallo ei kestä edes puolta nykyisestä väestöstä jos se elää kuten suomalainen tai amerikkalainen keskiluokka.

Juttua lukiessani havaitsin, että jos väite pitää paikkansa, on maahanmuuton kehitysmaista vauraisiin maihin katsottava olevan maapallon kestokyvyn kannalta erityisen vaarallista lisätessään länsimaisen kestämättömän elämäntavan piiriin uusia ihmisiä. Olisiko maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka siis rakennettava kokonaisuudessaan tästä lähtökohdasta?

Samalla jouduin toteamaan, että jos jutun väite rikastumisen turmiollisuudesta pitää paikkansa, on meidän syytä lopettaa kehitysyhteistyö mitä pikaisimmin. Auttamalla kehitysmaita nousemaan köyhyydestä tulemme pian tilanteeseen, jossa puolet maapallon väestöstä on liikaa. Onko siis katsottava, että kehitysavun tehottomuus on ollut ihmiskunnalle siunaukseksi, koska se ei ole tuottanut vaurautta minnekään?

* * *

Tosiasia on, että maapallon resurssien riittävyys ei määräydy pelkästään ihmiskunnan määrän eikä sen vaurauden perusteella. Sen sijaan se määräytyy väestön määrän ja kunkin ihmisen käyttämien luonnonvarojen määrän tulon perusteella.

Jos kehitysmaiden ihmisten vaurastuminen voidaan toteuttaa siten, että heidän luonnonvarojensa kulutus ei samalla kasva enempää kuin kehittyneiden maiden ihmisten luonnonvarojen kulutus vähenee, emme joudu luonnonvarojen riittävyyden suhteen nykyistä suurempiin ongelmiin. Tähän tilanteeseen pääsemiseksi on ainakin kolme mahdollisuutta.

Ensimmäinen olisi teknologinen kehitys, joka mahdollistaisi vaurastumisen siten, että samalla luonnonvarojen käyttö supistuisi. Tämä edellyttäisi tutkimukseen ja koulutukseen panostamista ja niiden hyödyntämistä sekä hyvin toimivaa maailmantaloutta, jonka puitteissa teknologinen kehitys on mahdollista.

Ongelmaksi tässä asiassa muodostuisi kuitenkin se, millä tavalla kehityksen hedelmät saataisiin kehitysmaissa hyödynnettäväksi. Imperialismin perintö ei salli kehitysmaiden suoraa ohjaamista, joten näiden maiden poliittisen johdon sekä myös oppositiovoimien tulisi itse toimia kansalaistensa parhaaksi. Valitettavasti kehitysmaiden historiallinen kehitys ei lupaa kovin paljon - pikemminkin päinvastoin.

Toinen mahdollisuus olisi ihmisten elämäntapojen muuttaminen ympäristöä säästäväksi - eli oikeastaan vaurastumisen monista tavoitteista (lihansyönti, autoilu, matkustaminen jne...) luopuminen. Vaikka tähän tavoitteeseen on pyritty monin henkilökohtaisin ratkaisuin (esimerkiksi kasvissyönti ja julkisen liikenteen käyttö) ja kansainvälisin sopimuksin (esimerkiksi ilmastokokoukset ja kalastusrajoitukset), on vaikea ajatella, että ihmiset olisivat valmiita alentamaan omaa elämänlaatuaan riittävästi mahdollistaakseen kehitysmaalaisten vaurastumisen yhdistettynä holtittomaan lisääntymiseen.

Samoin on huomattava, että elämäntavan liian nopea muuttaminen ympäristöä säästäväksi ehkäisisi todennäköisesti maailman talouden kehitystä. Ja sitä kautta luonnonvaroja säästävien teknologisten innovaatioiden kehittymistä. Lisäksi ongelmia saattaisi syntyä samoihin tavoitteisiin sitoutumattomien maiden saadessa kilpailuetua luonnonvaroja säästäviin maihin nähden.

Entäpä se kolmas keino toteuttaa kehitysmaalaisten vaurastuminen. Se on maapallon väestön supistuminen samalla tahdilla vaurastumisen kanssa. Monissa länsimaissa Suomi mukaan lukien kantaväestö jo supistuukin antaen tilaa kehitysmaiden vaurastumiselle. Valitettavasti näidenkin maiden koko väestö kasvaa maahanmuuttajaväestön lisääntyessä, joten luonnonvarojen käytössä ei synny nettosäästöä, joka voitaisiin käyttää kehitysmaiden hyväksi.

Tilanne on siis sellainen, että länsimaiden väestön vähentyessä pieni osa kehitysmaalaisista (kotimaansa jättäneet) kyllä vaurastuu, mutta suuren enemmistön asema ei parane. Sen sijaan kehitysmaissa luonnonvarojen riittämättömyys yhdistettynä uskonnollis-etnisiin epäluuloihin ja/tai yksittäisten mahtimiesten valtapyrkimyksiin aiheuttaa sekasortoa, joka estää tehokkaasti niiden nousun köyhyydestä vaurauteen. Sekasorto ei kuitenkaan näytä ehkäisevän väestönkasvua.

Yhteenvetona voitaneen todeta, että Helsingin Sanomien analyysi jäi puolinaiseksi. Itse asian kannalta näyttää siltä, että kehitysmaiden väestönkasvu ehkäisee tehokkaasti maapallon kestokyvyn kannalta suotuisten koko ihmiskunnan vaurastumisratkaisujen hyödyntämisen. Siten myös ongelman ratkaisemisen on tapahduttava kehitysmaissa, eikä sitä voi tapahtua ilman kehitysmaiden väestönkasvun pysäyttämistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin
Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa
Nykyajan kansainvaelluksesta