Mitä vasemmiston vaalivoitosta seuraisi?

Antti Blåfield pohti tämän aamun kolumnissaan sitä miksi työväenliike on menettänyt otteensa. Itse asiassa hän ei puhu varsinaisesti työntekijöiden liikkeestä vaan sosialistisesta ajatusmaailmasta. Koko suomalainen työntekijäkenttähän ei ole ajatuksillaan vasemmistolainen eikä edes kuulu ammattiyhdistysliikkeeseen.

Blåfieldin kirjoitus on hyvä ja asiallinen. Se nostaa esiin käsittääkseni Milton Friedmanin luonnosteleman ja Margaret Thatcherin sekä Ronald Reaganin käytännössä pitkälti toteuttaman liberaalin talouspolitiikan aseman myös Suomen poliittisessa oikeistossa. Se häneltä kuitenkin jää huomaamatta, että vaikka Alexander Stubbin Kokoomus onkin aiempiin aikoihin verrattuna liberaali, sen linja jää sittenkin kauas friedmanilaisesta taloudellisesta liberalismista ja sisältää huomattavan määrän suunnitelmatalouden piirteitä.

Tämän liberalismin vastakohdaksi Blåfield nostaa perinteisen vasemmiston ja ay-liikkeen, joka on luutunut puolustamaan vanhoja saavutuksiaan osaamatta nostaa esiin uusia ajatuksia. Tämäkin on osittain totta, mutta ei kokonaan. Kun huomioimme sen, että alkujaan ainakin osittain entisten Nuorsuomalaisten eli Liberaalien raunioille nousseista Vihreistä on muodostunut Suomeen kolmas suuri suunnitelmatalouden varaan perustava vasemmistopuolue, näemme moniakin merkittäviä avauksia.

Sellaisia ovat erityisesti entisestä Neuvostoliitosta tuttu ihmisten kasaaminen mahdollisimman urbaaneihin asuinympäristöihin. Tästä viimeisimpänä merkkinä ovat Helsingin sisääntuloväylien korvaajaksi suunnitellut kaupunkibulevardit, joita ajaa erityisesti vihreä apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki. Tukenaan hänellä on koko vasemmisto Vasemmistoliitosta Sosialidemokraatteihin.

Toinen iso uusi asia on maassamme viime vuodet (ja edelleenkin) noudatettu ääriliberaali maahanmuuttopolitiikka, jonka taustalla on ilmeisesti tiedostaen tai tiedostamatta jo 1900-luvun alkupuolelta tuttu työväen keskinäinen solidaarisuusajattelu. Se ei varmasti aja tässä asiassa työläisten asiaa eikä vastaa heidän ajatuksiaan, vaan pikemminkin heijastaa puhtaasti korkeasti koulutetun vasemmistointelligentsijan tosiasioiden suhteen perusteetonta haaveilua. On merkittävää, että ääriliberaalin maahanmuuttopolitiikan kannalla seisoo yhtenäisenä koko vasemmisto Vasemmistoliitosta Sosialidemokraatteihin.

Tämä suuntaus lienee yksi syy soinilaisten Perussuomalaisten nousuun työläisten piirissä. Tässä on ollut keskeisenä tekijänä se, että myös halvasta työvoimatarjonnasta intoutunut Kokoomus on lähtenyt maahanmuuttopolitiikassaan vasemmiston liekanaruun ja vetänyt myös vallankipeät kepulaiset mukaansa - siitä huolimatta että puolueen kenttäväki on Paavo Väyrysen johdolla vahvasti tällaista suomalaisen kulttuurin itsemurhaa vastaan.

Mutta toki Blåfield on suuria linjoja ajatellen oikeassa. Viimeistään 1980-luvulla sosiaalidemokratiaksi muodostuneessa Suomessa on nykyisestä poliittisesta vasemmistosta ja ay-liikkeestä tullut saavutettujen etujen paikalleen jämähtänyt puolustaja.

Siksi onkin kysyttävä Blåfieldin lailla: "jos demarit voittavat seuraavat vaalit, mitä he voitollaan tekevät?"

En tietenkään osaa ennustaa tulevaisuutta. Ehdottaisin kuitenkin katsomaan muutamaa historiallista faktaa. Enkä nyt viitsi viitata 1900-luvun sosialistisen maailman historiaan, vaan otan esimerkiksi kaksi tuoreempaa tapausta.

Kiina on noussut kehitysmaasta merkittäväksi taloudelliseksi tekijäksi. Kaiken tämän kehityksen pani alkuun myös Blåfieldin mainitsema Deng Xiaoping, joka käytännössä luopui suunnitelmataloudesta jo 1970-luvun lopulla ja ajoi maansa talouden ehkä kaikista maailman valtioista puhtaimmin puhtaaseen liberalismiin.

Kiinan taloudellinen voittokulku on ollut huikea, vaikka juuri nyt talous onkin alkanut yskiä. Tosiasia kuitenkin lienee, ettei pahakaan lama ajaisi kiinalaista yhteiskuntaa enää samanlaiseen köyhyyteen kuin se oli puhtaan suunnitelmatalouden aikana.

Toisen esimerkin otan Venezuelasta. Maa oli aiemmin vauras eteläamerikkalainen öljyvaltio, jonka johtoon nousi vasemmistolainen kansansuosikki ja pölhöpopulisti Hugo Chavez. Hänen ja seuraajansa Nicolas Maduron johtama sosialistinen talousjärjestelmä on ajanut koko maan täydelliseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin, josta ulospääsy tulee epäilemättä olemaan hyvin vaikeaa vaikka maassa tunnustettaisiinkin jonain päivänä taloudelliset tosiasiat ja suunnitelmatalouden kyvyttömyys tuottaa kestävää hyvinvointia.

Kaikkiaan näyttää siltä, että mikäli Suomeen saataisiin sosiaalidemokraattien johtama vasemmistohallitus, saattaisi edessämme olla keskushallinnon ja byrokratian vallan kasvattaminen ja sitä kautta ennemmin tai myöhemmin taloudellinen seisahtuneisuus. Siitä huolimatta veronmaksajien rahoja käytettäisiin nykyistä avokätisemmin sosiaalisiin etuuksiin, julkisiin menoihin, kolmannen maailman ihmisten houkutteluun maahamme sekä myös suomalaisen kehitysapurälssin elämän tukemiseen heidän lähtömaissaan.

Elleivät sitten suomalainen pragmatismi ja realismi onnistuisi voittamaan vasemmistolaisten vallanpitäjien aatteellista hourimista ja saamaan sitä toimimaan taloudellisten realiteettien ehdoilla. Tuolloin myös poliittisen hallitusvallan kanssa samaa aatetta tunnustavan SAK:laisen ay-liikkeen änkyröiden mukaan saaminen koko maan taloutta nostaviin liberaaleihin tai ainakin keskusjohtoisuuden vähentämiseen perustuviin talousuudistuksiin saattaisi käydä kivuttomammin kuin nykyiseltä perusporvarihallitukselta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisen kulutuksen ja verotuksen dilemma
Työtaistelulainsäädäntö olisi uudistettava
Avain menestykseen