Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Työmarkkinajärjestöt tekivät maltillisen palkkaratkaisun. Se on hyvä ja helpottaa Suomen taloudellisen kilpailukyvyn palauttamista.

Alhainen palkkaratkaisu ei kuitenkaan ole se keino, jonka varaan meidän tulee rakentaa maamme tulevaisuus. Sen tien päässä on vähitellen koko kansakunnan elintason laskeminen suhteessa muuhun maailmaan. En usko, että Suomessa kenelläkään on halua kilpailla palkkatason alhaisuudessa kehitysmaiden kanssa.

Sen sijaan meidän tulee tavalla tai toisella nostaa työn tuottavuutta. Järkevin keino olisi kehitellä uusia tuotteita, osaamista ja innovaatioita vientimarkkinoille niin, että maahamme kohdistuisi rahavirta muualta maailmasta. Tätä voidaan kutsu työn tuottavuuden todelliseksi kasvattamiseksi.

Toisin sanoen meidän tulisi pyrkiä tuottamaan sellaisia myyntiartikkeleita tai palveluja, joista maailman ihmiset ovat valmiita maksamaan hyvän hinnan, eikä kukaan muu tuota vastaavia. Ja myös hyödyntää uudenlaisia innovaatioita julkisissa palveluissa, jotta niiden kustannustaso saataisiin mahdollisimman alhaiseksi rasittamasta veronmaksajia.

Epämiellyttävämpi keino on lisätä työn tuottavuutta nykyisissä työpaikoissa. Se voi tarkoittaa pidempiä työpäiviä, vähäisempiä vuosilomia tai suurempaa ahkeruutta samaa korvausta vastaan. Tätähän meille on ehdotettu, mutta vapaa-aikaan tottunut nykyihminen näyttää suhtautuvan nihkeästi jopa kahdeksan tunnin työpäivän palauttamiseen tai vapaa-ajan lyhentämiseen esimerkiksi arkipyhät poistamalla.

Kurjin tie talouden korjaamiseksi ovat leikkauslistat, jotka vähentävät julkisia menoja (ainakin lyhyellä tähtäimellä) ja siten lisäävät työttömyyden kasvaessa työn tarjontaa alentaen aikanaan myös palkkatasoa. Myös näitä listoja on kehitelty hallituksen piirissä ja ikävintä niissä on säästöjen kohdistuminen kaikista heikoimmassa asemassa oleviin, kuten lapsiin ja vanhuksiin. Tämä on leikkauslistapolitiikassa väistämätöntä, koska suuret kulut ja siis myös säästömahdollisuudet ovat siellä.

Ikävä kyllä leikkauslistojen kautta sulkeutuu ympyrä innovaatiopolitiikkaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Näin siksi, että myös tutkimus, kasvatus ja koulutus ovat suuria julkisia menoeriä ja sellaisina leikkauslistojen luontevia kohteita. Niihin koskemalla teemme entistä epätodennäköisemmäksi suomalaisen työn todellisen tuottavuuden lisäämisen, vaikka saavutammekin hetkellisiä säästöjä.

* * *

Julkinen keskustelu ja reagointi hallituksen linjauksiin on paljastanut mielenkiintoisen piirteen suomalaisten arvomaailmasta. Keskustelussa on noussut korostetusti esiin sekä edellä mainittu julkisten menojen leikkausten kohdistumisongelma että intohimoinen halu osallistaa ongelmanratkaisuun maan rikkaat kiristämällä heidän verotustaan. Jopa heidän vapaaehtoiset talkoonsa nähdään ongelmana.

Tämän ainakin julkisuudessa valtavirtaa edustavan ajatusmallin mukaan suomalainen ihminen on siis olemassa valtiota varten. Ensisijaista on julkisten palvelujen rahoitus ja ihmisten vapaus sekä oikeus oman työnsä tuloksiin ovat siihen nähden alisteiset.

Toisin sanoen suomalaisten mielissä kenen tahansa hankkima tulo on viime kädessä otettavissa valtiolle "hyviin tarkoituksiin". Tämä ajatusmaailma voidaan ilmaista yhdellä sanalla "sosialismi".

Suomalaisten ajatustapa muistuttaa entisaikojen kuninkaita ja mahtimiehiä, jotka alistivat kansoja valtansa alle kerätäkseen heiltä veroja valtansa ja hovinsa ylläpitämiseksi. Pohjolassa rahvas säilytti muodollisen vapautensa, mutta jo Keski-Euroopassa kansa alistettiin maaorjuuteen ilman muutto-oikeutta ainoana tehtävänään tuottaa herralleen verotuloja.

Vastaavasti entisessä itäblokissa kansa alistettiin palvelemaan suurta sosialistista internationaalia ja vallankumousta. Venäjällä kansainvälisyys toki tarkoitti suurta sosialistista isänmaata, joka veisi ilosanoman kaikkialle muualle maailmaan.

Toki suomalaisten ajattelussa on paljonkin eroja entisaikojen kuninkaisiin ja mahtimiehiin tai neuvostojohtajiin. Tosin nytkin äänekkäimpiä ovat ne, joiden omasta leipäpuusta ollaan leikkaamassa (esimerkki). Mutta se ei ole tässä oleellista. Keskeistä on ajatus yksilön alistamisesta suuremman tahdon alle.

Ajatus on ehkä ymmärrettävä ("hyvää tarkoittava"), mutta siiinä unohdetaan ihmisen luonto ja todellisuus. Eli se tosiasia, että jos minä teen innovaation, otan yrittäjäriskin tai omistaudun palkkatyölleni muita syvemmin, kuuluu uhraukseni tuottama lisäarvo minulle itselleni. Ja että se on juuri tämä lisäarvo, joka saa minut yrittämään kovemmin kuin tekisin pelkän yhteisen hyvän eteen.

Tämän osoitti viimeistään sosialistisen järjestelmän häviö vapaalle maailmalle. Mutta saman osoitti myös aikanaan jo sääty-yhteiskunnan murtuminen taloudellisen liberalismin edessä. Ihminen tuntee kyllä empatiaa, mutta se ei ole häntä ensisijaisesti eteenpäin ajava voima.

Tämä ei tarkoita, etteikö vapaassa maailmassa - 1970-lukulaisittain "ei-sosialismissa" - tulisi pitää huolta heikompiosaisista tai koulutuksesta. Kyllä sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei hänen menestyksensä ole mahdollista ilman ympärillä olevaa toimivaa yhteiskuntaa monelaisine rakenteineen. Tai ettei yletön köyhyys tuota turvallisia katuja. Tai ettei rahaton työläinen osta hänen työnsä hedelmiä.

Sen sijaan keskeistä on ymmärtää, ettei talous kukoista ilman innovaattorin, yrittäjän tai työntekijän saamaa palkkiota. Ja ettei verotusta kannata nostaa ilman, että maksaja kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Ja ettei väestön elättäminen julkisilla tulonsiirroilla johda hyvinvointiin vaan pikemminkin elämän tarkoituksettomuuteen ja lieveilmiöihin. Siitä kertonevat omaa karua kieltään työelämän ulkopuolelle jääneiden nuorten mielenterveysongelmat.

* * *

Lopuksi toivotan Sipilän hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille menestystä yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Toivottavasti niiden yhdeksi lähtökohdaksi osataan ottaa ihmisten vapaus ja heidän hankkimansa varallisuuden kunnioitus. Samalla luodaan pohja suomalaisen yhteiskunnan kestävälle kehitykselle pitkälle tulevaisuuteen.

Ainakin hallituksen linjausten perusteella ajatus näyttäisikin olevan ainakin osittain esittämäni suuntainen. Sen sijaan en ole havainnut vastaavaa viisautta sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuolenkaan ulostuloissa. Ellei sellaiseksi lasketa nyt tehtyä maltillista palkkasopimusta.

Tätä taustaa vastaan toivonkin, että teot kertoisivat työmarkkinajärjestöistämme enemmän kuin kaikki ne järjettömät sanat, joita he ovat alkukesän aikana päästelleet ilmaan. Vastakkainasettelulla ei tässä tilanteessa voita kukaan suomalainen, mutta yhteistyöllä ja tekemisen meininkiä nostavilla ihmisen oikeutta ja vapautta kunnioittavilla ratkaisuilla voidaan voittaa -  ei enempää eikä vähempää kuin hyvä tulevaisuus.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epä-älyllinen kritiikki saa mediatilaa
Kyllä kansa tietää
Välinpitämätön kolumnisti