sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Johtaminen julkisella sektorilla

HS:n uutisoiman tutkimuksen mukaan Suomalaiset ovat kohtuullisen innostuneita työstään. Eivät äärimmäisen innostuneita, mutta kohtuullisesti kuitenkin.

Tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä työnteon innostuneisuuden syistä on toimiva johtaminen. Valitettavasti Suomessa sellainen on, ainakin johdettavien oman kokemuksen mukaan, pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Toisin sanoen, suomalaista työelämää, niin yksistyisellä kuin julkisellakin sektorilla, voisi helposti tehostaa korjaamalla johtamista. Mutta miten?

TV:n A-talk ohjelmassa käytiin joitain päiviä sitten keskustelu, jossa pohdiskeltiin sitä miten julkisen sektorin toimintaa voitaisiin tehostaa. Myös tässä keskustelussa johtaminen ja strategiat nousivat vahvasti esiin. Tosin sillä varauksella, että kyse on laadusta eikä määrästä: keskusteluun osallistunut Tuomas Pöysti nimittäin totesi parhaissa ministeriöissä tuotetun 700 sivun verran strategista materiaalia...

Koska olen itse tehnyt suurimman osan työurastani julkisella sektorilla, teen pienen sivuhyppäyksen, jossa tuon esille oman näkemykseni julkisen sektorin, erityisesti tutkimusorganisaatioiden, johtamisesta. Ja sen ongelmista.

Aiemmin yliopistojen ja tutkimuslaitosten toimintaa ohjasivat enimmäkseen ainakin kohtuullisen meritoituneet tiedemiehet. Ajan myötä on kuitenkin käynyt niin, ettei yliopistojen hallintopolku ole houkutellut parhaita tiedemiehiä, vaan esimerkiksi monien tiedekuntien dekaanin tehtävien hoitaminen on siirtynyt tutkimusmenestykseltään toisen luokan professoreille.

Samoin on käynyt monissa valtion tutkimuslaitoksissa. Jatkuvasti lisääntynihin johtajanvirkoihin ei ole rekrytoitu parhaita tutkijoita vaan ne on täytetty henkilöillä, joiden oma tutkijanura on ollut varsin vaatimaton. Siten niistä on muodostunut urapolku sellaisille kuunnianhimoisille henkilöille, jotka ovat tutkijana jääneet muista jälkeen, mutta esimerkiksi johtamiskursseilla hankkineet muodollista pätevyyttä tällaisiin tehtäviin.

Näin on syntynyt tilanne, jossa substanssin suhteen epäonnistuneet ovat johtaneet itseään pätevämpiä tutkijoita. Näiden johtajien ja johdettavien suhdetta on leimannut aivan liian usein kateus ja pelko pätevämpää alaista kohtaan.

Tällaisessa tilanteessa oman epäpätevyyden turvaksi on haettu apua erilaisista konsulttiyhtiöistä, joiden ainoana tehtävänä on luonnollisesti ansaita rahaa omistajilleen. Näin johtamisessa on poukkoilitu ja muutaman vuoden välein myllätty organisaatioita - näin siksi, että konsultin on uusiuduttava säännöllisin väliajoin pitääkseen yllä omaa tilauskantaansa.

Tämän kaiken keskellä varsinaisen tutkimustyön organisointi ei ole juuri muuttunut, ellei paperityön (tai oikeammin internetsovellusten) ja kaikenlaisten suunnittelukokousten vaatimaa lisäaikaa lasketa mukaan. Lisäksi erilaisten suunnittelijoiden ja pikkujohtajien määrä on niin yliopistoissa kuin tutkimuslaitoksissa räjähtänyt käsiin.

Samaan aikaan on valtiovalta tahtonut ohjata entistä tiukemmin suomalaisten tutkimusorganisaatioiden kiinnostuksen kohteita. Viimeisin suuri muutos tähän suuntaan oli strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen perustaminen, minkä seurauksena tutkimuslaitoksen tutkimusvaroista noin 20 prosenttia siirtyi uuden rahoitusinstrumentin hallintokuluihin.

Aika näyttää onnistuuko juuri nimitetty strategisen tutkimuksen neuvosto suuntaamaan loppurahoituksen siten, että toiminnan hyödyt veronmaksajille kasvavat enemmän kuin tuon viidenneksen. Epäilyksistäni huolimatta toivon näin tapahtuvan.

Näin tutkimusorientoituneena professorina olen kaiken tämän keskellä tuntenut voimattomuutta. Myös työmotivaationi on laskenut kuin lehmän häntä, vaikka oman tutkimusryhmäni tieteellinen menestys on tällä hetkellä paremmalla mallilla kuin koskaan ennen. Näin siksi, että ilman edellä kuvaamiani huonon johtamisen luomia esteitä tutkimusmenestyksemme voisi olla vielä paljon parempikin.

Pitkän taustoituksen jälkeen palaan itse pääaiheeseen, eli julkisen sektorin työntekijöiden innostuneisuuteen. Parasta mitä sille voitaisiin ainakin tutkimusmaailmassa tehdä olisi työrauhan kehittäminen; eli kaikenlaisten epäoleellisten työtehtävien rankka leikkaaminen.

Tämän saavuttamiseksi tutkimukseen suoraan liittymättömien työpaikkojen määrää olisi leikattava rankalla kädellä - mikä edellyttäisi luonnollisesti turhien lainsäädännön ja hallinnon velvoitteiden poistamista.

Näistä esimerkkejä ovat vaikkapa kilpailulaki (joka lienee "tuottanut" tuhansia veronmaksajien maksamia työpaikkoja julkiselle sektorille), monet tutkimuslaitoksen tulosohjauksen nyanssit (jotka ainakin joidenkin ministeriöiden alla teettävät äkillisiä selvityksiä milloin mistäkin epärelevantista asiasta) tai keskitetyt "palvelukeskukset" (jotka ovat osoittautuneet kalliimmiksi ja kömpelömmiksi kuin laitosten itsensä tuottamat palvelut).

Blogikirjoitus ei tietenkään voi olla kattava ohjelista Suomen hallitukselle. Toivoisin kuitenkin tämän tekstin päätyvän päättäjien silmiin, ja saavan lukijansa hetkeksi pohtimaan kannattaisiko tässä esitettyjä suuntaviivoja hyödyntää julkisessa hallinnossa - niin tutkimus- kuin muissakin organisaatioissa.

Itse uskon, että edellä kuvaamiini asioihin huomiota kiinnittämällä voitaisiin julkisen sektorin tehokkuutta parantaa aivan oleellisesti. Samoin kuin monien pientä suurempien yksityisten yritystenkin.

3 kommenttia:

  1. Tanskassa aiheutti pari vuotta sitten skandaalin aivotutkija Milena Penkowa, joka oli väärentänyt tutkimustuloksensa ja kahminut tutkimusmäärärahoja. Yliopistojen uutta hallitustapaa syytettiin tapahtumasta yleisesti. Uudella johtamistavalla katsottiin olevan paljon syytä tieteelliseen petokseen, koska johdolla oli paljon valtaa sanoa sanottavansa rahoitukseen ja tutkijoiden työehtoihin, muttei substanssiosaamista.

    Huippujohtajuus oli poliitikkojen aikaansaama yritys tehostaa yliopistotyötä, saada vastuunjakoa, ja lopettaa työntekijöiden kiistat. Penkowa oli saanut rahoituksensa paljolti yksityisiltä säätiöiltä, eikä valtion tutkimusneuvostolta. Kun johdolla ei ole osaamista, rahoitus voi ohjaantua yhä yksipuolisemmin. "Menestyneille" kuten Penkowalle ohjaantui yhä enemmän mainetta ja tutkimusresursseja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutkimustulosten väärentämistä on vaikea estää. Suurin ongelma osaamattomissa tiedejohtajissa on siinä, että he ohjaavat koko organisaation toiminnan toissijaisiin asioihin. Tämä yhdistettynä pelkoon alaisten pätevyyttä kohtaan aiheuttaa katastrofin.

      Poista
  2. Hakematta muistuu mieleen professori Sirpa Jalkasen kirjoitus 'Miten tässä näin kävi?' (Tieteessä tapahtuu 1/2010). Ilmeisesti juuri mikään ei ole muuttunut, ellei huonompaan suuntaan. Onko se tosiaan niin, ettei muuta mahdollisuutta ole reagoida tähän totaaliseen typerehtämiseen, kuin äänestää jaloillaan.

    VastaaPoista

Kommentointi tähän kirjoitukseen on vapaata ja toivottavaa, mutta (toivottavasti) syntyvien keskusteluketjujen seurantaa helpottaisi, mikäli käytettäisiin nimimerkkejä tai nimeä. Pyydän myös noudattamaan kaikissa vastineissa hyviä tapoja ja asiallista kieltä. Valitettavasti tämä asia karkasi käsistä kesällä 2022, minkä seurauksena olen 15.8.2022 alkaen poistanut epäasiallista kielenkäyttöä sisältävät kommentit riippumatta niiden asiasisällöstä.