Nainen, lasikatto ja länsimaisen elämänmuodon jatkuvuus

Jokaisella ihmisellä on äiti. Ilman äitiä ei siis olisi ihmisiä. Toisin sanoen ilman äitejä yhdelläkään yhteiskunnalla - tai edes koko ihmiskunnalla - ei olisi tulevaisuutta vaan se katoaisi noin sadassa vuodessa kokonaan. On siis välttämätöntä, että riittävän useasta naisesta tulee äiti - eikä vain yhdelle lapselle vaan kahdelle tai kolmelle lapselle. Tarkalleen ottaen keskimäärin 2,1 lapselle.

Mutta äitikin on ihminen. Ja yhteiskunnan jäsen. Läntisessä maailmassa useimmat äidit eivät halua olla pelkästään äitejä, vaan lisäksi menestyviä ihmisiä työurallaan. Myös yhteiskunnan kannalta on merkittävää, että äidit kantavat kortensa kekoon kaikilla yhteiskunnan tasoilla: muussa tapauksessa talouselämämme jättäisi hyödyntämättä noin 50% siitä lahjakkuuspotentiaalista, joka sillä olisi käytössään. Sellaiseen ei ole varaa yhdelläkään yhteiskunnalla globaalin kilpailun paineessa.

Kahdesta edelle kirjoittamastani kappaleesta seuraa ristiriita. Toisaalta yhteiskunnan välittömän kehityksen kannalta tarvittaisiin naisten panos työelämässä, mikä puolestaan pitkään jatkuessaan näyttäisi tuhoavan koko yhteiskunnan pitkäaikaisen säilymisen väestön kääntyessä laskuun.

Väestön lisääntyminen on kääntynyt laskuksi kaikissa kehittyneissä maissa. Euroopan Unionissa yhdessäkään jäsenmaassa ei synny 2,1 lasta naista kohti. Eniten pienokaisia syntyy Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joissa selitys lienee etnisesti kantaväestöstä poikkeavien maahanmuuttajien sopeutumattomuudessa paikalliseen kulttuuriin. Nopeimmin väestön romahdus uhkaa Kreikkaa ja Italiaa, joissa naista kohden syntyy alle 1,4 lasta.

Myös Yhdysvalloissa syntyvyys on pudonnut alle 1,9 lapseen naista kohti. Länsimaiden ulkopuolella, mutta länsimaistyyppisestä hyvinvoinnista nauttivassa Japanissa puolestaan naista kohden syntyy vaivaiset 1,21 lasta naista kohti. Tosin ei pelkästään naisten haluttomuuden takia: tämän uutisen mukaan pojat tuntevat vastenmielisyyttä seksiä kohtaan (sivumennen sanoen näin suomalaista Y-kromosomia kantavalle outo ajatus).

Mutta palataan asiaan eli äitiyden ja naisten yhteiskunnallisen osallistumisen välisen ristiriidan ongelmaan. Viime viikolla nousi esille näkemys, jonka mukaan naisten rajaaminen asevelvollisuuden ulkopuolelle on epätasa-arvoista miehiä kohtaan.

"Ryynäysteknisesti" näin ehkä onkin, mutta toisaalta nyky-yhteiskunnassa miesten ei edelleenkään oleteta osallistuvan lasten hankkimiseen ja hoitoon samalla panostuksella kuin vaimoihmisten. Tästä seuraa se, että miehen uraputken kannalta hukkaan heitetty vuosi ase- tai siviilipalveluksessa kuittaantuu käytännössä jokaisessa lapsiperheessä perheenäidin äitiyslomalla. En siis näe pelkästään miehiin kohdistuvaa asepalvelusta tasa-arvokysymyksenä - ainakaan niin kauan kuin yhteiskunta ei oleta miehen osallistuvan naisten kanssa yhdenvertaisesti lasten hankkimiseen ja hoitamiseen.

Toisen näkökulman tähän ongelmaan saamme usein kuullusta väitteestä naisten lasikatosta. Ongelma näkyy myös ihmisten asenteissa naisia kohtaan: uraansa panostavaan naiseen suhtaudutaan ihmisenä epäilevämmin kuin samalla tavalla menestyneeseen mieheen. Kaikkiaan olen kuitenkin esimerkiksi Hjallis Harkimon kanssa samaa mieltä siitä, ettei ole olemassa niin tyhmää yrittäjää tai esimiestä, joka palkkaisi huonomman työntekijän vain siksi, että tällä on Y-kromosomi. Tai ainakaan sellaiset eivät ole yleisiä.

Tarujen pahojen miesten ilkeän Y-kromosomin suosimisen ja hyvä veli kerhojen sijasta näen naisten niin sanotun lasikaton syyksi edellä mainitsemani lastenhoidon epätasaisuuden sekä vielä tässä kirjoituksessa mainitsemattoman naisten vähäisemmän sitoutumisen työhönsä. Hehän tekevät selvästi vähemmän töitä kuin miehet. Tosin osan erosta selittää naisten omistautuminen perheelle, joten tältä osin asia palautuu lastenhoidon järjestelyihin ja siihen liittyviin asenteisiin suomalaisessa yhteiskunnassa.

On selvää, että niin kauan kuin lastenhoito jakautuu meillä epätasaisesti, on poikien asettuminen työelämään helpompaa kuin tyttöjen, ja yhteiskunnan johtaviin asemiin nousee edelleen naisia useammin miehiä. Vähemmän poissalolopelkoja herättävät ja enemmän töitä tekevät kun tapaavat myös menestymään yhteiskunnassa muita paremmin.

Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi vanhemmuuden pakollinen jakaminen miesten ja naisten kesken siten, ettei perheillä olisi enää vapautta äitiyslomien pitämisessä eikä jakamisessa: malli olisi siis esimerkiksi kuusi pakollista äitiyslomakuukautta äidille ja kuusi pakollista isyyslomakuukautta isälle. Myös mahdolliset vanhempainlomat ja lasten takia vietettävät sairauslomat olisi jaettava rangaistuksen uhalla tasan. Näin saisimme epäilemättä naisten panoksen työelämässä lähemmäs miesten panostusta - mutta samalla annoksen totalitarismia ihmisyyden sisimpään ytimeen.

Jos naisten asema yhteiskunnassa olisi siis tätä kautta ratkaistu, olisiko länsimaisen yhteiskunnan hyvinvointi ratkaistu pienellä totalitarismilisällä? Tuskin, sillä en mitenkään jaksa kuvitella, että edelle kuvaamani pakkoratkaisu innostaisi vanhempia lastentekoon, vaan se pikemminkin pahentaisi nykyistä syntyvyysongelmaa. Ja sitä kautta nopeuttaisi länsimaisen sivilisaation - tai ainakin kaukasidigeenien - perikatoa. Totalitarismilla olisi siis yhtä surkeat seuraukset kuin aina ennenkin.

Itse olen taipuvainen näkemään, että unelma sukupuolten tasa-arvosta työelämässä ei ratkea helposti. Eikä ratkaisu saa perustua totalitarismiin eikä äitiyden ja isyyden vaikeuttamiseen. Tarvitaan siis nykyistä lasikatto-valitusta merkittävästi luovempia ratkaisuja. Hyvästä ajattelusta kiinnostuneiden kannattaa lukea esimerkiksi tämä teksti.

Itse asiassa minusta on hienoa, että Suomessa naiset osallistuvat työelämään yhtä yleisesti kuin miehet, mutta yhteiskunnan äitiyttä tukevien mekanismien kautta saavat myös lapsia lähes riittävästi. Tilanne on aivan toinen kuin etelämpänä Euroopassa, missä perheet eivät hanki lapsia, vaikka naiset ovatkin yleisesti kotirouvia. En tiedä onko syynä hedonismi vai joku muu, mutta siitä olen iloinen, että suomalaisen äitiyden hienous on huomattu muuallakin.

Lopuksi haluan kiinnittää huomion siihen, että tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan suurin uhka on nuorten naisten parissa jostain syystä yleistyneessä ajatuksessa, ettei lapsia kannattaisi hankkia lainkaan tähän pahaan maailmaaan. Tai ei ainakaan ennen kuin "joskus sitten".

Näistä luultavimmin maailman pahuutta ylikorostavista ja hedonismista nousseista muotiajatuksista on seurannut lapsettomuuden ongelman räjähtäminen, kun biologisen kellonsa tikityksen myötä äitiyttä kaipaamaan herännyt nainen ei enää tulekaan raskaaksi yhtä helposti kuin 20 vuotta nuorempi kanssasisarensa. Tämä näkyy järisyttävimmin Helsingissä, missä yli kolmannes nelikymppisistä naisista on lapsettomia.

Länsimaisen elämäntavan kestävyyden kannalta olisi siis hienoa, jos nykyisen sinkkuelämän ihannoinnin sijasta yhteiskunnan asenneilmastossa perinteinen parisuhde lapsineen nähtäisiin tavoiteltavana tilana ja naisten työelämän lasikaton syyt saataisiin vähennetyksi minimiin. Jos toisesta täytyy tinkiä, niin olkoon se naisen tasa-arvo työelämässä, sillä sen aiheuttama vahinko on sittenkin oleellisesti vähäisempi kuin väestön kuihtumisen seuraukset.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erotetun opettajan tapaus
Kuka on naisen holhooja?
Nykyajan kansainvaelluksesta